Miksi mieli on ikuinen linnansa vanki?

Viikkoon on mahtunut taas paljon. Epäonnea, taistelutahtoa ja onnistumisen riemua kilparadalla. Masentavaa epäonnistumista ja sieltä nousemista - sekä loistavia, onnistuneita treenejä. Ja saa nähdä mitä viikonloppu vielä tuo tullessaan meille. Tätähän tämä on, aina ja ikuisesti -koiran kanssa tekeminen ja eläminen, vai onko? Uskon edelleen, että on - oli koira mikä tahansa. Välillä on huonoja treenejä ja huonoja kisoja ja välillä taas on onnistumisen vuoro -kuten kulunut viikko jälleen osoittaa. Taaksepäin katsoessa on helppo todeta, että pitää vain oppia elämään epäonnistumisien ja takapakkien kanssa. Kun hymyilee elämälle vähän enemmän, niin se hymyilee takaisin, eikä pienet epäonnistumiset tunnu enää juuri miltään. Ne kuitenkin kuuluvat elämään..

Vaikka aika ajoin niiden hyväksyminen on tuskaisen vaikeaa - Viime viikon aikana ehdin miettiä, että perun tulevat vepekisat ja että mun koirasta ei tule ikinä tokovaliota, meistä ei ole siihen. Ja totesin, että jos sellainen ihme joskus tapahtuu, niin pistän valtavat bileet pystyyn ja kutsun koko kylän juhlimaan sitä ihmettä! No tämän saman viikon aikana olen edelleen menossa vepekisoihin ja tyytyväinen viimeisiin treeneihin, suorastaan onnellinen maalla tehtyyn viimeistelytreeniin, jossa koira osoitti - miten se kyllä osaa ja tietää mitä tekee ja tekikin ihan mielettömällä moottorilla, äänitehosteiden kera - Vähän päheetä!! Mietin myös, että uskallan ehkä pistää pääni vadille tämän syksyn aikana ja viedä tämän samaisen otuksen EVL kehään (Se ajatus on vielä vähän karmiva.. myönnetään..) Onko itsekriittysyys kaikista kovinta ja pahinta?

Koiraharrastus on kyllä kummallista. "Miksi mieli on ikuinen linnansa vanki, kääntelee kuvia kuin huvittaa ja pahuutta nähdä voi missä vain tahtoo. Rumuus ei rumalta tuu loppumaan. Ja jokaisen varjeltava on omaansa. Käännyn kun vielä en katkera oo. Kun vihassa vaanii se pohjaton ansa, juoksen kun vielä en vajonnut oo."

Itse näkee asiat usein niin eritavalla, kuin muut ympärillä? Varsinkin itseään ja omaa koiraa koskettavat asiat - Näkee heikkoudet, kun muut huomaavat vahvuudet. Miksi pitää takertua huonoihin asioihin? Oikein häkeltyy, kun joku kehuu omaa koiraa ja sen tapaa tehdä, olla, käyttäytyä.. Ja totta tosiaan, kun ottaa askeleen taaksepäin näkee jotain ihan muuta - Kun on liian lähellä ja uponneena treeneihin, keskittyy näkemään asioita, joita pitää parantaa ja kehittää -Voisko edes joskus nauttia siitä mikä on hyvää ja toimii - Voisko antaa niille asioille enemmän arvoa ja aikaa?  Tai toisaalta, kertooko häkeltymine siitä, ettei saa riittävästi positiivista palautetta treeneistä, koska jokaisen varjeltava on omaansa...? On outoa, kun joku sanoo jotain hyvää. Tai jos palaute tulee "riittävän läheltä", niin sitä ei noteeraa jotenkin riittävästi.. No, mukavaa, että edes olen tiedostanut tämän asian, kun kaikki harrastajat eivät sitä näytä tekevän - vai heidänkö ansiosta silmät ovat auenneet? Itsestään selvyyksiähän näiden kai pitäisi olla, mutta ei ne sellaisina välttämättä pysy, kun varjelee omaansa ja matkaa parhauteen parhaiten osaamallaan tavalla - ja antaa epäonnistumisen masentaa ja viedä kaiken ilon koko harrastamisesta. Onneksi mun ympärillä on niin aurinkoisiakin ihmisiä, että heidän seuransa saa hymyilemään ja sen jälkeenhän se elämäkin hymyilee takaisin...
Viikonloppuna ei jännitykseltä voi välttyä, mutta yritämme pitää nämä asiat mielessä, jos jokin ei menekään suunnitelmien mukaan.. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin..