keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Pelkää en, siedän sitä tiedän sen. Mutta kun katson sua mä olen tyttö hiljainen


Raw:n kuntoutumisprosessi saa välillä ajatukset karkailemaan ja vaikka kaikki on edennyt nopeasti ja tilanteeseen nähden hyvin - silti takapakkejakin on matkalla ollut. Onneksi ei sentään mitään pitkäkestoista, jota ei oltaisi saatu muutaman päivän kevennetyllä ja rajoitetulla liikunnalla haltuun. Silti sitä miettii hetkittäin, että tuleeko tästä enää täysin kivutonta koiraa koskaan. Mitä meidän elämä tulee olemaan jatkossa.. Yritän sysätä noita ajatuksia pois mielestä, kuntoututus on kuitenkin kesken ja sen murehtiminen, -mitä ei tiedä,- on niin kovin turhaa. Nyt vaan taas itse muutaman päivän flunssan ja kuumeen kourissa viettäneenä kaipaa sitä "normaalia elämää" niin paljon, voisi vaan päästää koirat vapaaksi yhtä aikaa juoksemaan..

Tokon tekeminen Spacemanin kanssa on ollut jopa liian kivaa ja oma mieli alkaa olla tosi malttamaton, kun tahtosi jo päästä tekemään kunnolla. Tosin ruokitaan varmaan toinen toisemme malttamattomuutta tässä asiassa. Tunnarin kanssa ollaan lisätty paukkuja ja aikas hienosti Raw on alkanut sisäistää ajatuksen, että palautus tapahtuu vain mulle. Ne kierrokset on sit oma juttunsa, kun koipi kestää enemmän. Raw oma toiminta ja treenikavereiden kanssa jaetut antoisat ajatukset on taas avanneet koirien näkökulmasta tätäkin liikettä ihan uudella tavalla, jota ei ole koskaan aiemmin tajunnut edes ajatella. Kuinkahan monet pureskelut, epävarmuudet ja hidastelut johtuukin siitä, että koirissa asuu pieni epävarmuus siitä, että kenelle tämä kapula kuuluu nyt palauttaa. Toi toinen vie ja jää lähemmäs kapuloita. Mut kun ne kaikki koirathan osaa, kun ne pari kertaa ohittaa liikkurin mulkoillen niin nehän osaa..? Mulla on niin pöhköjä koiria ja mä olen niin hölmö, että meillä ei vielä silloin osata mitään. Raw omassa ihanassa avoimessa persoonassaan avasi tämän paletin meidän silmien eteen. Se ei mulkoillut, ei ohittanut, vaan palautti spontaanisti sille tyypille, joka kapulan oli hukannut ja oli odottamassa lähinnä koiraa. Mutta vaikka hienoja toistoja on saatu aikaan, niin tuskin se osaa vieläkään - Ankaraa? Ei ollenkaa, enemmänkin reilua koiraa kohtaan.

Maanantaina oltiin Jessican opissa ja katsottiin vähän seuraamista ja kaukoja. Seuraamista on työstetty nyt useampaakin otteeseen treenikavereiden kanssa ja yhä edelleen se on kovin epätasapainoista. No yksi ongelma siinä on ihan minä itse ja omat ajatukset ja sen ero siihen miltä seuraamisen pitäisi siellä kokeissa näyttää.. Silloin kun seuraaminen on kaunista ja korrektia,  niin minusta koira tuntuu veltolta ja huonosti työskentelevältä. Jos halutaan parempia pisteitä, niin tästä ajatuksesta on irrotettava. Hitsin vaikeaa, voinko mä työstää sen danceseuruun ja tokoseuruun - siis ihan oikeesti..? Käännöksissä oli myös työstövaraa, samoin kuin tempon vaihdoksissa. Kaukoihin otettiin kupit molemmin puolin, joka auttoi Raw:ta pysymään paremmin paikoillaan. Mutta saatiin koomaa esille heti viivettä mukaan otettaessa.  Pitäisi myös alkaa työstää tätä koomausta auki ja antaa koiran nostaa itsensä kunnolla asentoon, eikä palkata niistä vajaista paimenmaisista asennoista. Huomaan itse vierastavani tätä viivettä ja sen ottamista mukaan treeniin, koska koira uppoaa heti omaan koomaansa. Sen palkan odotus näyttää kasvavan niin suureksi, että se luopuu palkan katsomisesta ja uppoaa mun silmiin kiinni, mutta on kykenemätön liikkumaan.  Tosin tässä treenivaiheessa on aika vaikeaa vielä siirtää palkkausta myöhemmäksi, kun pitää nopeammin saada kerrottua mikä meni oikein ja mikä ei. Ja tässä maanantain setissä viiveiden kanssa ei ollut pompuista tietoakaan. Omaan treeniinsä ne sitten ehkä..? Mihinhän tämä lopulta johtaa? Pomppukoomaan? :D

Raw miettii, että mitenhän ne kaukot kuuluu oikein tehdä...

perjantai 22. marraskuuta 2013

Movember!!

Ja vielä ehtinee vastava Miralta tulleeseen haasteeseen.

1. Julkaise kuva koirasi viiksistä
2. Haasta vähintään kolme ystävääsi tekemään samoin

Mun Movemberpojat oli aika viiksettömiä kavereitä, mutta ehkä pieni pilkahdus nenien takaa viiksistäkin löytyy ;)


Haaste lähtee tällä kertaa eteenpäin seuraville kolmelle onnekkaalle:
Tanja
Hanna
Heli

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Kaikki pojat eivät pelaa korteilla mä mitkä sain..


Lauantaina oltiin Ricon, Hannan ja Nizan kanssa kisaamassa Janakkalassa. On se hyvä, kun on treenikavereita, jotka potkii lähtemään ja miten mukavaa oli taas.. Taas kerran. Agility pitää kii musta yhä edelleen. Matkalla suunniteltiin, että voitais tehdä kahdella ekalla radalla nollat ja viimeisen vois hyllyttää, niin pääsis aiemmin lähtemään kotiin.. No karvaiset kisakaverit oli kovin kuuliaisella tuulella ja vetäisivät molemmat triplanollat! Ei päästy aiemmin kotiin, ei, mutta ehkä me siedettiin se ;)

Päivän ohjausteemaksi muodostui valssit. Radat pystyi pääsääntöisesti ohjaamaan läpi valssaten, siksi ne ehkä rullasikin niin kivasti. Vähän oli joka radalla mukana pientä haparointia ja kompastelua rytmitysten ja linjojen kanssa. Keskimmäisellä radalla taisi stopata vauhti kaikista ikävimmin. Myöhästyminen ja siinäpä se sitten olikin, Ricon kanssa kun myöhästyy, niin sen tietää että aikaa palaa heti enemmän, kuin monella muulla. No mutta radat pysyi näistä huolimatta paketissa ja se on tähän palaan hyvä saavutus. Voisin kirjoittaa pitkät pätkät siitä, miten kaukana kärjestä oltiin, miten lähellä oltais ilman mun mokia ja miten kaukana silti jii - än - ee.. Mutta enpä taida jaksaa, mulla on ihana kelpie, joka teki silmät sädehtien mun kans kolme puhdasta nolla rataa - reippailla ihanneajan alituksilla, antoi anteeksi mun virheitä ja kuunteli -ja tuli ohjauksiin. Meillä oli kuulkaas niin kivaa, ettei siinä vaakakupissa taideta antaa minkään muun enää loppuviimein painaa.
Rixan radat

Raw kanssa eletään niin päivä kerrallaan. Välillä jalka on parempi ja välillä huonompi. Liikunnan kanssa sompailaan laidasta laitaan, viikko ollaan liikuttu remmissä ja katsotaan nyt miten jatkon kanssa. Treenannut olen vähän ja maltilla, jalan kestämisen uhallakin, jotta pää pysyisi paremmin kasassa. Pienen treenin olen valinnut vapaana ulkoilun sijasta sen vuoksi, että saa juurikin purkaa enemmän itseään, repimisleikin kun voi toteuttaa niin, että etuset "roikkuu" tyhjän päällä. Kuuppa  saa vähän töitä ja liike on enemmän mun kontrollissa kuitenkin, kuin vapaana juostessa. Vauhtiliikkeisiin on yhä matkaa, ehkä jopa puuduttavan paljon. Tänäänkin osallistuttiin toko ryhmän treeneihin. Tehtiin paikalla olot ja kun aiheena oli luoksari, niin palkkasin vain jättöjä. Hyvähän se on, että niitäkin tulee palkattua välillä. Olis vaan niin kiva itsekin päästä treenaamaan vauhdikkaammin, mutta kaikki aikanaan. Herra kelpie saa nyt pitää huolen vauhdin tarjoilemisesta mulle ja avaruuskaveri saa luvan kuntoutua rauhassa, jotta voi sitten taas hajottaa mun kans galaxeja palaksi. Voi pojat! Mummoa unohtamatta..

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Ei rakkaus käyttämällä kulu, se vahvistuu.

Pieni sydän niin täynnä suurta rakkautta <3

Välillä vähän tokoa ja mustavalkoista maailmaa.  Perjantaina tuli täyteen 7 viikkoa leikkauksesta ja viikon päästähän ollaan jo kahdessa kuukaudessa. Välillä on vaikea uskoa, että onkos tämä koira tosiaan se operoitu. Siitä ei voisi päällepäin sanoa mitään. Ollaan lenkkeilty pieniä pätkiä vapaanakin - eikä mitään kipuoireita ole tullut. Pääsääntöisesti kuitenkin vielä remmissä mennään. Pieni Spaceman kun voi haluta yllättäen lentää yllättävissä tilanteissa.. Viime keskiviikkona se päätti loikata lähes paikoiltaan about 2-3m loikan rapakon yli.. Hitto vieköön. Mutta ihme kyllä mitään oireita ei tullut tästäkään päähänpistosta..

Treenailtukin ollaan, tosin treeniaiheet on vielä rajallisia. Tunnaria, seuraamista, häiriötä & paikalla oloa. Mutta taitaa riittää niissäkin tekemistä. Tunnaria ollaan saatu nyt Hannan kans pienillä toistuvilla treeneillä vietyä hyvin eteenpäin. Nyt tuoreet hajut ei tuota ongelmia ja liikkurin ohittaminen alkaa sujua helpolla tavalla -siihen pitää lisätä nyt vaan panoksia. -Raw siis halusi palauttaa tunnarin lähimmälle ihmiselle. Eikä Hanna taida olla helpoin ohitettava tässä treenissä, mut kun se blokataan palautuksessa, niin sit menee varmasti liikkuri, kuin liikkuri. Häiriön sietämistä myös palauteltiin mieleen, olikin aluksi niin kovin vaikeaa, mutta kyllähän se alkoi taas muistaa mistä tässä oli kyse. Ihanaa, kun voi taas treenata edes jotain ja edes ihan vähän!

Viikonloppuna jatkettiin Tanjan kanssa samojen settien vahvistamista ja hyvin avaruuskaveri työsti tässäkin. Häiriöt blokkasi jo paljon edellistä paremmin ja tunnari oli aika pro meininkiä, testattiin rajoja provoisoimatta kuitenkaan liikaa. Vielä on vara haastaa enemmän ja seuraava iso haaste onkin sitten kiihtyneessä tilassa oikein tekeminen. Tosin jos saa tunnarin nyt riittävän kristalliseksi ja selkeäksi, niin voi olla helpompaa myös kovilla kierroksilla työstää. Seuraamisen paikan palautus olisi myös seuraavana edessä. Hirmuisen hyvällä motivaatiolla tekee töitä, mutta paikka on valahtunut aika eteen ja hakee vahvasti katsekontaktia silmiin. Siihenhän se paikka sitten hajoo. Kokeillaan nyt askelluskuurilla löytää paikka takasin. Vaikka aika maltillistahan tämä meidän treeni vielä tulee olemaan. Pikkuhiljaa eteenpäin :)

perjantai 8. marraskuuta 2013

Jos palat eivät sovi toisiinsa, ne runnotaan

Apulannalta uutta biisiä pukkaa "Mä nauran tälle" jonka lyriikoista otsikkokin napattu käyttöön. Taas kolahti muutaman kuuntelukerran jälkeen kivasti..

Viimeisin Agi.fi lehti nosti esille ajatuksia helpommasta ja yksinkertaisemmasta agilitysta. Tämä Teemun kirjoittama artikkeli on saanutkin jo aikaan keskustelua ja jakanut ajatuksia puolesta ja vastaan.  Ohjaustekniikoita on kasaantunut agilitymaailmaan aikamoinen määrä, mutta tällaista jaottelua ja asioiden selkiinnyttämistä on kaivattu. Tekniikoita on ja tulee varmasti aina olemaan - eikä niissä ole mielestäni mitään pahaa, mutta oli itsellenikin aikamoista soppaa aloittaa agility silloin 2008 uudelleen noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ehkä juuri sen vuoksi ymmärrän agilitya aloittavia harrastajia ja olen omassa päässäni yrittänyt jaotella agilitya palasiin. On se helvettiä mennä kentälle tekemään saksalaista, kun koira ei osaa takaakiertoa, tulla "vastakäden ohjaukseen" tai lukea ohjausta, puhumattakaan siitä ohjaajasta joka sotkeentuu jalkoihinsa ja jää koiran eteen.. Siitä saksalaisesta tulee varmaan käyttökelpoinen ohjaus heillekin myöhemmässä vaiheessa agilityuraa, kun ensin ne tarpeelliset yksittäiset palikat on kunnossa.

No joo, mekin treenailtiin viime treeneissä Ricon kanssa backlappejä ja meni muuten sairaan hyvin! (Itse asiassa edellisessä treenissä tehtiinkin sylkkäreiden täsmätreeniä, eli täähän meni putkeen! Päästiin jalostamaan sylkkäriä eteenpäin. ) Mutta kun mä olen vaan sellainen ihminen, että haluan jaotella kaiken. Nämä backlapit oli ne uudet nahkaverhoilut mun mersuun vai ehkä se uusi etumaski? Mä en voi ajaa mun mersulla ilman renkaita, saati mootoria ja kyllä se korikin siinä ympärillä ihan hyödyllinen täällä suomen oloissa on. Mutta kyllä mä voin sillä ajaa ilman niitä nahkaverhoiluja tai etumaskia. Niistä vaan saa uutta ilmettä, lisäarvoa ja voidaanhan moottoriakin piristää tarvittaessa..(Niin siis ajan yhä sillä samalla volvolla, mutta kai vertauskuvissa voi myös valita autonsa.. ;))

Mutta kuten siinä mersussa, volvossa tai missä tahansa ei siitä nahkaverhoilusta ole apua, jos jotain perusasioista puuttuu. Ihan kuin agilityssa, perusta pohjalla on oltava kunnossa, ennen kuin sen päälle voi tuunata kaikkee muuta. Eikä tämä varmaan ole ongelma sille osalle ihmisiä, jotka tiedostaa nämä perusleegot tästä suuresta massasta. Mutta niille sekä uusille, että myös vanhoille agilityn harrastajille, joilla ei ehkä olekaan niin selkeä kuva leegojen olemuksesta on äärettömän hyödyllistä nähdä agility jaoteltuna ja ymmärtää se, että monet tekniikoista koostuvatkin ihan niiden perusleegojen yhdistämisestä  - ei tarvi ostaa uutta leegolaatikkoa, voi vaan fiksata vanhoja ja yhdistellä niitä. Luulen, että tällaisen ajattelumallin luominen antaisi seuran treeneihinkin parempaa pohjaa kouluttajille siitä, miten niitä treenejä kannattaa kenellekin rakentaa. Ja hei, mulla on se kolmosen koira - sekin tarvitsee perustreeniä, niihin on vaan aikaajoin koiran kanssa palattava - aina. Se on sitä ylläpitoa.



sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Mä näen tyhjän taistelukentän, pahimman vastustajani tiedän..


Blogger on ollut kovin vastahakoinen välillä julkaisemaan mun tekstejä. Mistä lie johtunee, mutta yritetään nyt ynnätä useampi tekstipätkä yhteen..

Viime viikonloppuna oltiin Ojangossa Rixan kanssa kisaamassa agilitya. Voihan lähtemisen ja aloittamisen vaikeus. Päivästä muotoutui kuitenkn taas ihan hyvä ja mukava. Mutta voi se polte ja intohimo, mikä toisten silmistä ja tekemisestä heijastuu tähän lajiin. Missä se on? Se makaa Spacemanin kanssa mun jaloissa. Kyllä te tiedätte taas sanomattakin sen.. Mä elän sen asian kanssa, olen ihan ok sen asian kanssa, mutta siellä se vaan silti yrittää piilotella mua. Mut mä yritän yhä kaivaa sen sieltä ja olla tyytyväinen siihen mitä minulla on - vaikkei se sitä "täydellisintä" olisikaan, ei sen lopulta edes tarvisekaan. 

Mut kisaraporttiin: Ensimmäiselle radalle lähdettiin hiukan turhan lennokkaasti - valmistautumatta. Rico tuntui kuitenkin ihan hyvältä. Joopa joo, hyvältä lataamaan suoraan. Pieni myöhästyminen yhdessä jarrutuksessa - yritin kaikkeni (lue korvata äänellä puutteellisen ohjauksen..) saadakseni koiran kääntymään. Ja matkaa olisi ollut.. Moni kevyemmin ohjautuva koira olisi kääntynytkin, muttei junaa voi suistaa raiteltaan. Jarruttaa jarruttaa, mut ku ei saa vauhtia hiipumaan. Sinne upposi, putken väärään päähän. Puksutti myös puomin alasmenon yli, kuin sitä ei olisi koskaan pysäytettykään siinä.. Että silleen..

Toka rata näyttikin sitten täysin tekemättömältä meille.. Volvon keula kohti Nummelaa suosiolla? Putkijarruja putkijarrujen perään..  Edellisen radan jälkeen olin toivoni menettänyt jo ennen radalle menoa, mut niin vaan kuitenkin kaikesta huolimatta sain kelpoisen kääntymään putkilta ja vietyä nollalla läpi maaliin! Okei, otin putkijarrut "varman päälle" (lue huusin niin pirusti ja rytmitin kunnolla, enkä kiirehtinyt seuraaviin ohjauksiin..) ja ohjauksen kulmakivenä oli se, että ne p**leen putkijarrut menee läpi hinnalla millä hyvänsä - sekuntien hinnalla. Tosin mehän tehdään kaikki tällä hetkellä sekuntien hinnalla. Vähän pakko hakea ensin yhteinen sävel takaisin, ennen kuin voi lähteä siihen ratojen ryysimismentaliteettin vai siis mikä se oikea termi olikaan.. ;)

Viimoinen rata oli jälleen hyl. - mutta mielettömän hyvän fiiliksen veto! Kolmas (takaakierto-päällejuoksu) rima kolahti alas. Olinko niin ikävästi edessä vai onko Ricolla nyt jotenkin vaikeuksia hypätä näitä parin radan jälkeen? Syvät lihakset? No sen jälkeen ajattelin, että nyt en sit yritä kaivella vanhaa pysäytys A:ta, vaan kokeillaan juoksutuksen kanssa saanko ohjaukseen onnistumaan. En ihan ehtinyt, mut niinku melkein.. Sitten loppurata olikin aika bueno, pysähtyi puomin ja ohjautui lopun (jossa tuli paljon virheitä ja säätöä hyvillä ja kokeneillakin koirilla) loistavasti! Niin hyvä fiilis maaliin tullessa! Onneksi se rima tuli alas, niin pääsin kokeilemaan muut ohjaukset, niinkuin halusin ;) Tai no yksi jäi testaamatta, mutta testattin sitten sunnuntain iloksi sekin - ja nyt osaan senkin ;) Kyllä mä sitten taas taidan haluta kisaamaan vieläkin uudestaan.. 

Viime viikolla mustavalkoisella rintamalla oli huonompi päivä. Oli selkeästi kipeä edellisen illan riekkumisesta. Mutta pari päivää hieman iisimmin ja tilanne taas kunnossa. Kuka sen kertois tarinan sankarille, että vielä pitää malttaa.. Minkäs sille tekee, kun galaxit kutsuu kulkijaa.. Tässä matkalla, kun ei ole voinut varsinaisesti treenata Raw:ta - purkaa vaan enemmänkin päätä - on tullut mietittyä niin ihmeellistä asiaa, kuin kaukot.. Voihan kaukot - mitenhän niitäkin lähtisi sitten jatkossa työstämään. Haluaisi vahvan tekniikan, mutta samalla iloisen ja jopa pompahtelevan tekemisen. Voiko näitä kahta edes vaatia yhtäaikaa? Ja jos pompahtelee riittävästi, niin voiko edes pitää jalkoja liimattuna alustassa vai onko parempi, että takasetkin pompahtelee, jotta pomppua riittää. Tosin se onkin sitten ihan toinen tarina saanko edes niitä pomppuja koulutettua.. Samalla haluaisin myös välttää sellaista kaukojen alkukoomaa. Miten senkin saisi rakennettua oikein.. Hitto, kun ei oo helppo case taas tämäkään. No toivomme todella, että pian minulla on koira, jonka kanssa lähteä ratkaisemaan sitä mysteeriä. Tunnari on selkeesti hautunut saikun aikana ja nenätyöskentely näyttää jo varmemmalta ja paremmalta. Samalla oma luotto koiraan on kasvanut. Sit vielä asetellaan liikkuri lopullisiin asemiinsa ja saadaan avaruuskaverin galaxit kohdalleen siinä asiassa, että liikkurille ei palauteta tunnarikapulaa..

Perjantaina meillä olikin Spacemanin kanssa pieni juhlapäivä. 1,5kk täynnä leikkauksesta. Oltiin niin hurjia, että käväistiin hallilla pikavisiitti treenimässä - niinki hurjia asioita, kun paikkamakuu ja tunnari jälleen. Voi elämä, kun ympärillä tapahtui, niin kiihtyi taas sen verran, että nenätyöskentely heikentyi ja muuttui hätäisemmäksi - Palautteli myös ihan pokkana Hannalle (joka siis liikkuroi tunnarin meille) kapulaa. Annoin sille aikaa itse oivaltaa virheensä ja korjata sen. Hyvin positiivisella mielellä mentiin, katsotaan jos ei tää tuota tulosta, niin sit tarvii vaan olla mustavalkoisempi tässä asiassa. Seuraamista yritin tehdä vähän, mutta eihän siitä mitään tullut, kun Spaceman kulki ylös alas, eikä tasaisesti eteenpäin. Nyt olis hyvä hetki opettaa se danceseuruu - sellainen lentävä ja pomppiva, mut kadunkohan sitä, jos sen menen tekemään..;) Enkä oikeasti vois vielä kuntoutuksen tässä vaiheessa alkaa opettaa mitään kovin lennokasta. Lauantaina Raw oli ihan kunnossa - eikä kipeytynyt hallikeikasta, joten päästin sen kontroilloidusti hetkeksi metsälenkillä vapaaksi ja se ei kipeytynyt siitäkään!! Nyt taas tää päivä remmissä ja katsotaan huomenna ehkä uudestaan. Ihanaa.

Ricon kanssa käytiin eilen treenaamassa agilitya Niinun opissa. Olipas kyllä mukavaa taas pitkästä aikaa olla tuollaisessa koulutuksessa. Välistävetojen tekemistä Ricon kanssa vähän pohdittiin - ne kun on meille aina olleet niin kovin vaikeita, mutta löydettiin lopulta toimiva tapa viedä nekin läpi kohtuullisen siististi. Ricon kanssa ohjaamista helpottaa joissain tilanteissa sen suuri itsenäisyys, kun voi lähettää koiran yksin hommiin, niin ehtiikin seuraavaan paikkaan paljon paremmin, mutta toisissa tilanteissa tämä samainen itsenäisyys tuo ongelmia. Vähän kontaktipohdintaa ja muistutusta siitä miten ne takaaleikkaukset tehdään oikein. Pitäis treenata, toistaa ja toistaa, jotta niihinkin syntyisi luotto myös vaikeissa ja haastavammissa tilanteissa. Mutta hitsi, miten tää agility taas ottikin tiukan otteen musta. Ethän päästä nyt ihan heti irti? Ethän? Mä haluun pitää tästä fiiliksestä kii.