Blogger on ollut kovin vastahakoinen välillä julkaisemaan mun tekstejä. Mistä lie johtunee, mutta yritetään nyt ynnätä useampi tekstipätkä yhteen..
Viime viikonloppuna oltiin Ojangossa Rixan kanssa kisaamassa agilitya. Voihan lähtemisen ja aloittamisen vaikeus. Päivästä muotoutui kuitenkn taas ihan hyvä ja mukava. Mutta voi se polte ja intohimo, mikä toisten silmistä ja tekemisestä heijastuu tähän lajiin. Missä se on? Se makaa Spacemanin kanssa mun jaloissa. Kyllä te tiedätte taas sanomattakin sen.. Mä elän sen asian kanssa, olen ihan ok sen asian kanssa, mutta siellä se vaan silti yrittää piilotella mua. Mut mä yritän yhä kaivaa sen sieltä ja olla tyytyväinen siihen mitä minulla on - vaikkei se sitä "täydellisintä" olisikaan, ei sen lopulta edes tarvisekaan.
Mut kisaraporttiin: Ensimmäiselle radalle lähdettiin hiukan turhan lennokkaasti - valmistautumatta. Rico tuntui kuitenkin ihan hyvältä. Joopa joo, hyvältä lataamaan suoraan. Pieni myöhästyminen yhdessä jarrutuksessa - yritin kaikkeni (lue korvata äänellä puutteellisen ohjauksen..) saadakseni koiran kääntymään. Ja matkaa olisi ollut.. Moni kevyemmin ohjautuva koira olisi kääntynytkin, muttei junaa voi suistaa raiteltaan. Jarruttaa jarruttaa, mut ku ei saa vauhtia hiipumaan. Sinne upposi, putken väärään päähän. Puksutti myös puomin alasmenon yli, kuin sitä ei olisi koskaan pysäytettykään siinä.. Että silleen..
Toka rata näyttikin sitten täysin tekemättömältä meille.. Volvon keula kohti Nummelaa suosiolla? Putkijarruja putkijarrujen perään.. Edellisen radan jälkeen olin toivoni menettänyt jo ennen radalle menoa, mut niin vaan kuitenkin kaikesta huolimatta sain kelpoisen kääntymään putkilta ja vietyä nollalla läpi maaliin! Okei, otin putkijarrut "varman päälle" (lue huusin niin pirusti ja rytmitin kunnolla, enkä kiirehtinyt seuraaviin ohjauksiin..) ja ohjauksen kulmakivenä oli se, että ne p**leen putkijarrut menee läpi hinnalla millä hyvänsä - sekuntien hinnalla. Tosin mehän tehdään kaikki tällä hetkellä sekuntien hinnalla. Vähän pakko hakea ensin yhteinen sävel takaisin, ennen kuin voi lähteä siihen ratojen ryysimismentaliteettin vai siis mikä se oikea termi olikaan.. ;)
Viimoinen rata oli jälleen hyl. - mutta mielettömän hyvän fiiliksen veto! Kolmas (takaakierto-päällejuoksu) rima kolahti alas. Olinko niin ikävästi edessä vai onko Ricolla nyt jotenkin vaikeuksia hypätä näitä parin radan jälkeen? Syvät lihakset? No sen jälkeen ajattelin, että nyt en sit yritä kaivella vanhaa pysäytys A:ta, vaan kokeillaan juoksutuksen kanssa saanko ohjaukseen onnistumaan. En ihan ehtinyt, mut niinku melkein.. Sitten loppurata olikin aika bueno, pysähtyi puomin ja ohjautui lopun (jossa tuli paljon virheitä ja säätöä hyvillä ja kokeneillakin koirilla) loistavasti! Niin hyvä fiilis maaliin tullessa! Onneksi se rima tuli alas, niin pääsin kokeilemaan muut ohjaukset, niinkuin halusin ;) Tai no yksi jäi testaamatta, mutta testattin sitten sunnuntain iloksi sekin - ja nyt osaan senkin ;) Kyllä mä sitten taas taidan haluta kisaamaan vieläkin uudestaan..
Viime viikolla mustavalkoisella rintamalla oli huonompi päivä. Oli selkeästi kipeä edellisen illan riekkumisesta. Mutta pari päivää hieman iisimmin ja tilanne taas kunnossa. Kuka sen kertois tarinan sankarille, että vielä pitää malttaa.. Minkäs sille tekee, kun galaxit kutsuu kulkijaa.. Tässä matkalla, kun ei ole voinut varsinaisesti treenata Raw:ta - purkaa vaan enemmänkin päätä - on tullut mietittyä niin ihmeellistä asiaa, kuin kaukot.. Voihan kaukot - mitenhän niitäkin lähtisi sitten jatkossa työstämään. Haluaisi vahvan tekniikan, mutta samalla iloisen ja jopa pompahtelevan tekemisen. Voiko näitä kahta edes vaatia yhtäaikaa? Ja jos pompahtelee riittävästi, niin voiko edes pitää jalkoja liimattuna alustassa vai onko parempi, että takasetkin pompahtelee, jotta pomppua riittää. Tosin se onkin sitten ihan toinen tarina saanko edes niitä pomppuja koulutettua.. Samalla haluaisin myös välttää sellaista kaukojen alkukoomaa. Miten senkin saisi rakennettua oikein.. Hitto, kun ei oo helppo case taas tämäkään. No toivomme todella, että pian minulla on koira, jonka kanssa lähteä ratkaisemaan sitä mysteeriä. Tunnari on selkeesti hautunut saikun aikana ja nenätyöskentely näyttää jo varmemmalta ja paremmalta. Samalla oma luotto koiraan on kasvanut. Sit vielä asetellaan liikkuri lopullisiin asemiinsa ja saadaan avaruuskaverin galaxit kohdalleen siinä asiassa, että liikkurille ei palauteta tunnarikapulaa..
Perjantaina meillä olikin Spacemanin kanssa pieni juhlapäivä. 1,5kk täynnä leikkauksesta. Oltiin niin hurjia, että käväistiin hallilla pikavisiitti treenimässä - niinki hurjia asioita, kun paikkamakuu ja tunnari jälleen. Voi elämä, kun ympärillä tapahtui, niin kiihtyi taas sen verran, että nenätyöskentely heikentyi ja muuttui hätäisemmäksi - Palautteli myös ihan pokkana Hannalle (joka siis liikkuroi tunnarin meille) kapulaa. Annoin sille aikaa itse oivaltaa virheensä ja korjata sen. Hyvin positiivisella mielellä mentiin, katsotaan jos ei tää tuota tulosta, niin sit tarvii vaan olla mustavalkoisempi tässä asiassa. Seuraamista yritin tehdä vähän, mutta eihän siitä mitään tullut, kun Spaceman kulki ylös alas, eikä tasaisesti eteenpäin. Nyt olis hyvä hetki opettaa se danceseuruu - sellainen lentävä ja pomppiva, mut kadunkohan sitä, jos sen menen tekemään..;) Enkä oikeasti vois vielä kuntoutuksen tässä vaiheessa alkaa opettaa mitään kovin lennokasta. Lauantaina Raw oli ihan kunnossa - eikä kipeytynyt hallikeikasta, joten päästin sen kontroilloidusti hetkeksi metsälenkillä vapaaksi ja se ei kipeytynyt siitäkään!! Nyt taas tää päivä remmissä ja katsotaan huomenna ehkä uudestaan. Ihanaa.
Ricon kanssa käytiin eilen treenaamassa agilitya Niinun opissa. Olipas kyllä mukavaa taas pitkästä aikaa olla tuollaisessa koulutuksessa. Välistävetojen tekemistä Ricon kanssa vähän pohdittiin - ne kun on meille aina olleet niin kovin vaikeita, mutta löydettiin lopulta toimiva tapa viedä nekin läpi kohtuullisen siististi. Ricon kanssa ohjaamista helpottaa joissain tilanteissa sen suuri itsenäisyys, kun voi lähettää koiran yksin hommiin, niin ehtiikin seuraavaan paikkaan paljon paremmin, mutta toisissa tilanteissa tämä samainen itsenäisyys tuo ongelmia. Vähän kontaktipohdintaa ja muistutusta siitä miten ne takaaleikkaukset tehdään oikein. Pitäis treenata, toistaa ja toistaa, jotta niihinkin syntyisi luotto myös vaikeissa ja haastavammissa tilanteissa. Mutta hitsi, miten tää agility taas ottikin tiukan otteen musta. Ethän päästä nyt ihan heti irti? Ethän? Mä haluun pitää tästä fiiliksestä kii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti