Vapauden sietämätön keveys ja kamaluus

Roverin kanssa ollaan jouduttu huomattavan paljon enemmän miettimään sääntöjä, käytäntöjä ja rajoituksia kuin aiemmin kenenkään mun koirien kohdalla vapaana oloa koskien. Noh, Roulle jo pelkkä lenkille lähtö ja kävelyvauhti on jäätävää myrkkyä. Hetkinen, miten musta tuntuu, että olen saattanut tästä kirjoittaa jo aiemminkin.. :D No Roverin kohdalla vaikuttaa siltä, että yksinkertaisuudessaan pitää riisua niiltä lenkeiltä odotusarvoa pois. Arkiaamu ulkoilut ollaan menty remmissä ja se näkyy. Silloin mulla on paljon rennompi koira, joka ei odota vapaaksi pääsemisen mahdollisuutta. Täähän on  vähän kuin ohjattu nouto, jossa kapulat vetää liikaa ja merkistä tulee arvoton -pakollinen paha siinä matkalla. Jos koira joka kerta pääsee noutamaan, merkin arvo ei paljon saa lisäpojoja ja sitä rataa. Vallan tuttu case. Edistymistä hidastaa se, että meidän arkeen kyllä kuuluu niitä vapaana ulkoilujakin - koska musta koira vaan tarvitsee niitäkin voidakseen hyvin.

Ollaan harjoiteltu myös "maltilla" käskyä, joka tarkoittaa, että saa liikkua vapaana, mutta samaa linjaa mun kanssa, poikkoilematta, askellajina käynti tai ravi ja etäisyys ei saa kasvaa liian suureksi, saa kuitenkin  haistella ja liikkua näennäisesti vapaasti. Kauheen vaikeeta ymmärtää tällaisia kriteerejä! Tämä tarvitseekin vielä oikein valitun hetken onnistuakseen, varsinkin jos halua vielä samalla pitää koiran hiljaisena. Taputtelen itseäni olkapäälle, että kyllä tää vielä joku päivä helpottaa ja kuinka ihanaa on omistaa juoksemista rakastava koira.


Treenailtukin on muttei hetkeen kovin päämäärätietoisesti. Kevät on ollut taas raskas, oman terveyden reistailu tuntuu välillä tosi masentavalta. Voin myöntää, että aikamoista kamppailua on saanut itsensä kanssa käydä. Allergia on vienyt voimia ja jalan kipuilu ei vaan tunnu antavan periksi, oli pakko marssia jo lopulta lääkärin pakeille. Jotenkin salakavalan pikkuhiljaa alkanut kantapääkipu on pahentunut ja aiheuttanut vaikka minkämoisia lisäkipuja jalkaan. Lisäksi olen pitkästä aikaa kouluttanut nyt kesäkuulla niin tokoa, agilitya kuin vepeäkin. Ei ole oikein ajatus enää riittänyt viedä omia treenejä niin järkevästi eteenpäin ja pikku taukokin ehdittiin ottaa väliin kaikesta treenailusta.

Christan treeneissä käytiin tsekkaamassa tuota meidän seuruun liikkelle lähtö ongelmaa. Odotusarvo on sitä hetkeä kohtaan yhä vain liian iso, nyt on annettava oikeasti periksi -minun periksi sille, että on työstettävä yksi asia kerralla - jälleen kerran. Tiedänhän minä sen vallan hyvin, mutta kun tavoittelee kuuta taivaalta ja omakin ajatus monimutkaistuu. Onneksi on Christa, joka osaa yksinkertaistaa kaiken aina juuri niinkuin pitääkin. Mun ajatuksen monismutkaistumista on aikaansaanut tuo pieni Range Rover, joka on mielenkiintoinen paketti koulutettavaksi. Sitä ei voi "vinguttaa" äärimmilleen kumpaankaan suuntaan vireen kanssa. Liikaa laskettuna se tuntuu tosi helposti liian rennolta ja löysältä ja nostettuna se alkaa äännellä. Tasapainoilu tuntuu välillä olevan veitsenterällä. Tykkään sen työskentelyasenteesta kaikista eniten kun sen vire on korkealla, mutta silloin me horjahdetaan sieltä terältä ääntelyn puolelle todella helposti.

Ehdittiin käydä myös ekan kerran lampailla pentupäivien merkeissä. Olipa kiva päivä kokonaisuudessaan, mukavaa nähdä sisaruksia ja äitikoiraa omistajineen. Sisaruksissa oli niin paljon samoja ominaisuuksia, mutta kuitenkin ihan selkeitä erojakin ihan silmin nähden havaittavissa.

kuva: Katri Mure

kuva: Katri Mure

Rover on saanut aloittaa myös agilityn sen myötä, kun mä olen kouluttanut ryhmää, johon se pääsi mukaan sen vuoksi, että koulutan sitä ryhmää :D. Meidän treenit on kuitenkin pyritty pitämään tosi "rauhallisina" ja ajatuspainoitteisina. En halua vielä ihan heti päästää sitä juoksemisen makuun. Meillä on markkinointityö vielä tokon saralla sen verran vaiheessa. Eikä mulla ole nyt jostain syytä mitään isoa motivaatiota edes aksata, saati kiirettä treenata tai edetä. Katsotaan nyt ihan rauhassa miten homma etenee. Vepemeininkejä esittelin myös herra kiljukaulalle, koulutusvuoron ohessa. Kovin reippaana se sukelteli hurjasta allokosta leluaan ja matkusteli siellä samaisessa allokossa ekan kerran venekyydillä. Vepeäkään en sen suuremmin halua noin keskenkasvuisen kanssa aloittaa. Se saa pulikoida eri vesistöissä, eri keleissä ja tutustua vepe treenien ympäristöön. Katsellaan sitten myöhemmin lähdetäänkö tätä lajia tekemään. Tässä vaiheessa ainakin näyttää, että kaikki edellytykset olisi, jos haluaa lajin pariin palata.  Tyyppi ui reippaasti ja lähtee reippaasti veteen ja on aika tehtäväkeskeinen uimari, ei unohdu omille rundeilleen.

Pian edessä häämöttää jo 1-vee synttärit ja pian sen jälkeen luustokuvaukset, jotka joko löysää mun stressiä tai pahentaa entisestään..  Kaikki peukut ja varpaat pystyyn, että tällä kertaa olisi terve koira!

Opin, että se ei tule jäädäkseen. Mä en suostunut koskaan sen otteeseen.

Kateus? Ilkeys? Vai vaan idioottimainen tyhmyys? Kyllä se taitaa niin olla, että harva meistä selviää olematta kohteena. Tahallista tai tahatonta. Se vaan syö niin turhaan voimavaroja, miksi antaa mitään itsestään, jos vaan saa sankolla paskaa niskaan. Vaatimuksia on niin helppo esittää, mutta liika sellainen voi vesittää hyvätkin aikeet. Vedän taas ties monennenko kerran syvään henkeä ja käännän ajatukseni siihen, että Onneksi on sentään aitoutta, yhteishenkeä, toinen toistensa auttamista, kunnioitusta ja arvostusta. Se antaa voimaa ja energiaa. Kiitos teille kaikille, jotka olette sen ansainneet. Se ei vaadi kovinkaan paljon, saatikka isoja asioita. Kiitos.

"Älä kuluta energiaasi asioita, joihin et voi vaikuttaa. 

Keskity asioihin, joihin voit vaikuttaa." 

"..Valmis jenginsä puolesta antamaan valan.."

Ricon kanssa käytiin maanantaina korkkaamassa Agilityn hallikausi. Voi, että me nautittiin.  Oli aivan ihanaa juosta herra kelpiin kanssa. Se irtosi, tuli ohjauksiin.. Ja oli vain niin ihanaa, vain me kaksi radalla! Ja siinä suu pois pyyhkimättömässä hymyssä jäähyttelylenkillä tajusin sen. Me oltiin oltu niin out of game. Ja nyt läsnä oli vain se fiilis. Kukaan ei puhunut vauhdista, vertaillut keneenkään, ei laskenut sekunteja, ei etenemiä, ei sitä kuinka paljon kärjestä jäätiin. Läsnä oli vain se fiilis, se upea fiilis yhdessä tekemisestä. Silloin tajusin sen, se on se Agilityn ilo jonka mä tarvitsen - sillä hetkellä kun aivoihin kiemurtelee dataa nopeudesta ja vertailusta - mua alkaa ahdistaa heti. Se ei ole meidän pala kakkua se. Se ei saa tulla enää meidän ja agilityn väliin. Joten se joka uskaltaa tulla mulle puhumaan noista asioista... Älkää edes harkitko! Tämän takia Toko onkin varmaan niin lähellä mun sydäntä. Se fiilis on vieläkin tärkeämpää, kuin täysillä meneminen. Ja se fiilis on se meidän juttu <3 No kisoja agilityssa ei ainakaa heti ole luvassa (vaikka jo harkitsin, kun oli niin upeaa), koska Rico on jälleen antibiootti kuurilla. Tosin hauskaa silläkin eläinlääkärikeikalla oli se, että Ricoa luultiin odotustilassa pennuksi ja virkamies kelpii veti vielä tutkimushuoneessa kyttyrähepulit :D Leikkaus taitaa totta tosiaan olla löysännyt pipoa.

Spacemän taas on tokoillut. Ja oivalluksia on syntynyt. On tää Toko hassua, tuntuu, että kaikki palikat on levällään ja sitten olet saanut juuri hetki sitten kasattua sellaisen palikkatalon josta kirjattiin papereihin yli 300 pojoa..

Tunnaria ollaan katsottu useammankin taitavan kouluttajan kanssa ja pohdittu moneen otteeseen. Totuus on se, että onnistumista seuraa epäonnistuminen ja taas toisin päin. Homma on yhtä pajatsoa, ihan toden teolla. Eipäs ensimmäisenä tullut mieleen kokeilla palkkauksen muuttamista, mutta.. Jessicakin mulle sanoi, että palkkaa rauhallisemmin. Minä muutin kisapalkkaa rauhallisemmaksi ja maltillisemmaksi... Mutta viikolla Tanjan kanssa tokoillessa tämä puoli avautui vielä enemmän. Onhan siinä suuri ero kisapalkkaako vai silittää koiraa vaan rauhallisesti kehuen ja antaakin sen syödä sivulla istuen. Mutta tätä sulatellessa, tajusin, että silloin kun tunnari oli hyvä, Raw oli saikulla ja palkat oli pakko olla hyvin rauhallisia. Sivulla istuen ja siinä kehuen. Nyt taas olen tehnyt silityksen, kun Raw palauttaa väärän. Joku ihmettelee varmaan, et miksi ihmeessä? No ihan siksi ihmeessä, etten halua epävarmaa koiraa, jota ahdistaa missään muotoa palautus ja mua kohti tuleminen. Se on kertakaikkisen nou. Ilme ja fiilis on mulle liian iso juttu, jotta olisin nyt valmis siitä luopumaan. Enkä halua tähän enää kiusaksi mitään epävarmuden mukanaan tuomia lisäongelmia. Ja Raw ei mun mielestä sikaile, se haluaa tehdä oikein. Mä olen vaan opettanut sille jotain väärin, jota nyt auotaan oikeaan muotoon, niin olisi äärimmäisen idioottimaista sättiä sitä palautuksista.

Taas tuntuu, että miljoonan palapelin yhden kulman palat sopivat paikoilleen. Nähtäväksi jää palataanko niitä vielä oikomaan, vaan kuuluko näiden palojen olla tässä. Mietinnässä on samalla ollut noutojen palautusten palkkaukset ja palkan odotukset. Loppuistumiset kun tahtoo olla kovin hitaita mahdollisesti palkan odotuksen toivossa. Jos niihinkin toimisi tällainen rauhallinen loppupalkkaus..? Katselin tuossa myös Jessican ja Macin PiirM kisavideota ja kiinnitin huomiota juuri tuohon loppuosaan ja varsinkin noutojen kohdalla. Koira maahan ja kapulan pois anto liikkurille, sitten vasta vapautus. Loistavia ajatuksia taas syntynyt tästäkin.

Ohjattua on kasattu pikkuhiljaa palasina. On aika opettavaista viedä eteenpäin koiraa, jolla työnsarkaa riittää tässä liikkeessä, eikä sitä voi vaan heittää tekemään kokonaisuutta. On työstetty erikseen merkin teknisyyttä, merkkimotivaatioita, kapuloista luopumista ja kuuntelemista, alkuodotuksia, hakukaaria.. nostotkin vaatii välillä muistutusta. Niin ja kapulan kanssa sivulle tulotkaan ei ole sitä mitä haluan ;) Ja katsotaan miten korppikotkat otetaan haltuun...Mutta Spacemänin kans on vaan niin kiva treenata! 

Uusia ajatuksia on syntynyt myös liikkeestä istumiseen. Tekniikka siinä on taaksepäin ja miksei olisi, kun käsky on sama kun kaukoissa. Liikkeestä tehdessä tämä olis napakamman näköinen jos vetäisi takaset alleen. Tätäkin on yritetty viime talvena työstää ja jätin sen sikseen, kun ajattelin ettei maksa vaivaa. Homma ei vaan jotenkin alkanut toimimaan. Mutta nyt yhtäkkiä tulikin ahaa elämys lähteä opettamaan tätä tekniikkaa ihan eri tavalla sisään. Katotaan kuinka kovasti kiroan itseäni ja oivalluksiani, jos taaksepäin tekniikka hajoaa tämän vuoksi.. :o No kaikkea on kokeiltava haaveita tavoitellessaan ;) Keskittykää oleelliseen ja treenatkaa rakkaudesta lajiin ja koiraanne <3 Ei mulla nyt just muuta.

Jotakin on pahasti rikki… Enkä tiedä kuinka ehjän siitä millään saan

Lähes sanaton. Ehkäpä jyllänneellä kuumella ja liiallisella ajalla ajatella asioita on sormensa pelissä.. En tiedä kumpi on pahemmin rikki Raw vai minä itse? Elämässä on yllättävän paljon kipeitä asioita, kun niitä jää miettimään. Onko niitä pakko miettiä, voiko ne vaan ohittaa ja jatkaa matkaa - kunnes niihin törmää joskus ja haavat revitään jälleen auki? Voiko ne vain päättää käsitellä pois päiväjärjestyksestä lopullisesti? Miten se tehdään? Moni sanoo ja luulee päässeensä tiettyjen asioiden "yli", mutta jossain tilanteessa tajuaakin - tai no kaikkihan ei sitä koskaan voi myöntää - ettei näin ollutkaan. On asioita jotka tulee sellaisina tunnekuohuina jyräten pienen ihmisen alleen, että sitä joutuu ihan etsimään niitä syvimpiä syitä moiseen tuskaan. Kuinka usein me kysytään toisiltamme: "kuinka sinä voit?" -järjettömän vaikea kysymys, joka uppoaa vieläkin syvemmälle, kuin pinnallinen: "mitä kuuluu?" Itse ainakin kysyn aivan liian harvoin..

Tapetilla on ollut viime aikoina paljon ajatuksia ja mielipiteitä kasvattajien vastuusta "rikkinäisistä" koirista ja pentujen kanssa treenaamisesta. Itsekin olen sitä mieltä, että ei liikaa liian nuorena, eikä tiettyjä asioita liian nuorena ollenkaan. Mikä on sitte oikea ohjenuora mihinkin on varmasti hyvin pitkälti jokaisen itsensä määrittelemää. Ja niinhän sitä sanotaan, tieto lisää tuskaa. Itse aloitin aikoinani agilityn siihen aikaan, kun maxikoirat hyppäsi 75cm, niin myös ne 40cm ylittäneet pienet, jos pystyivät..Jos eivät, niin ei niistä tullut agilitykoiria, ainakaan kisamielessä. No minulla oli sheltti, mini sellainen. Ei silloin osattu varoa nuorta koiraa, mentiin ja tehtiin. Tosin olihan treenitkin hyvin erillaisia. Rico tulikin sitten myöhemmin, mutta itsehän olin ollut harrastuspiireistä pois pidemmän aikaa, joten tein mitä ohjeistettiin, enkä osannut varoa. Mutta Ricon kanssa tehtiin Breen treenien sivussa jotain ihan pientä vaan - yksittäistä hyppyä tai putkea ja sen varsinainen oma ryhmä alkoi pyöriä vasta keväällä olisko koira ollut jo 9kk silloin? Rimat nostettiin ehkä turhankin aikaisin näin jälkikäteen mietittinä, jotain vuoden vanhana - tai tehtiin vaihtelevia korkeuksia. Mutta silti, olisi voinut nostaa vasta myöhemmin. Näin jälkiviisastuneena..

Rawn kanssa olin alusta saakka jotenkin kovin varovainen, se treenasi suhteessa vähän. Tuntui koko aika, että me osataan tosi paljon vähemmän, kuin muut samanikäiset tai jopa nuoremmat. Tai tehdään niin paljon vähemmän. Mut halusin antaa aikaa, en tehdä korkeammilla rimoilla, en aloittaa keppejä, en sitä, en tätä. Mutta yhden idioottimaisen asian tein. Sillä vähällä treenimäärällä halusin vahvistaa käännöksiä.. Pakko myöntää, että jälkikäteen mietittynä kaduttaa niin järjettömän paljon. Olisin vaan jättänyt tän asian tekemättä.. Olisko kaikki toisin nyt? No sitä ei voi tietää kukaan, alttius on kuitenkin ollut olemassa ja se olisi tullut esille sitten ehkä myöhemmin? Keppejä me ei tehty yhtään ennen sitä huhtikuuta, eli Raw on ollut maaliskuun lopussa 16kk.. 50cm hyppäämistä erillisillä esteillä aloiteltiin varmaan samoihin aikoihin ja radalle ne otettiin mukaan vasta koiran ollessa lähempänä 18kk. Ja tämä siis toukokuussa. Elokuussa alkoi oireet.. Nyt mä katselen jalkojaan purevaa koiraa harva se viikko ja mietin miltä siitä mahtaa tuntua.

On ihanaa kun ihmiset kysyvät miten Raw voi. Mutta mä en enää osaa vastata siihen kysymykseen. En tiedä miten se voi. Tänään paremmin, huomenna ehkä taas huonommin.  Elämä ei tule olemaan ennallaan. Ei koskaan. Ei näköjään. Ei me voida tulla viikonloppuleireille ja vetää reikä päässä perjantai illasta sunnuntai iltaan, juosta vapaana lenkkejä toisten koirien kanssa. Ei vaan voida. Me ei voida mennä treeneistä suoraan toisiin treeneihin. Me ei voida treenata vauhtiliikkeitä ja lähteä sen jälkeen vapaana metsälenkille. Me ei voida mennä edes perättäisinä päivinä vapaana metsälenkeille. Elämä on yhtä surullista "ei voida" listaa.

Sitten joskus hamassa tulevaisuudessa seuraavan koiran kanssa tulen varmaan olemaan niin järjettömän varovainen. Luulin olleeni nytkin, vai olinko riittävästi?

@Hanna Toivola
Niitä harvoja agilitykuvia Spacemanista

Joskus mäntyä päin on menneet hommani nää..

"Silti sisulla vain jatkan taivallustain.."

"Kato mä lennän taas! Meen läpi seinän!!" Jep, Vauhdin huuma vei Spacemanin mukaan ja päin puutolppaa. Hitto vieköön.. Ja sit hetkeä myöhemmin se poseeraa, kun ei mitään..(yläkuva). Ei aina voi kaikkea vastaantulevaa huomata, kun ne voi yllättää ihan selän takaa - Niin kyllä, juuri niin- kun juoksee toiseen suuntaan ja katsoo toiseen..

Aina, jokaista treeniä ei ehdi tänne päivittää. Eniten on tullut kirjoiteltua tosta Spacemanista.  Ricon agilitytkin on alkaneet pari viikkoa (pian kolme..) sitten ja kelpie on tuntunut jotenkin niin vaivattomalta viedä. Asennetta ja ilmettä on ollut, mutta kuitenkin korvat mukana.  Ajatus siitä, ettei ole pakko aina ehtiä koiran edelle tuntuu yhä vain paremmalta. Koirakin saa tehdä rauhassa töitä, ilman että olen koko aika edessä hidastamassa sen menoa. Tuskinpa se missään tuloslistoilla koskaan tulee näkymään, mutta me tehdäänkin Ricon kanssa sitä omaa juttuamme. Huidelkoon nopeat omassa maailmassaan, me huidellaan omassamme. Ehkä se onkin enemmän iloinen asia, ettei mun tarvi Rawn kanssa mennä masentumaan sinne agilityradoille. Me voidaan olla onnellisia ihan omissa harrastuksissamme ilman sekuntien vertailua. Luulen, että se sopii mulle paljon paremmin. Selvästikään en tule pärjäämään missään nopeutta vaativissa asioissa liittyi ne agilityyn tai mihin tahansa muuhun.

Rawn kanssa ollaan aikaa vietetty enemmän rauhallisten kotitreenien ja ulkoiluiden parissa. Käytiin tosiaan 7.1 Marilla hoidossa. Pahin taisi olla lanneselän alue, jonka kyllä saattoi nähdä jo muuttuneesta pyöreästä selän asennosta. Raw tempoi tiettyjä kohtia käsitellessä vastaan kovastikin, mutta rentoutui kuitenkin hoitoon mielestään sopivassa vaiheessa. Varmaan ensimmäisen kerran elämässään jonkin hoidon jälkeen se oli koko illan kovin rento ja selkeästi väsynyt. Ja voi elämä sitä etujalkojen asentoa, ainahan ne on olleet ulkonevat, mutta hoidon jälkeen mietin, että pysyyköhän tuo koira kasassa enää! Tämän jälkeen Raw on selvästi ollut huonompi taas. Aina vapaana ulkoilun jälkeen pientä oireilua, joka on poistunut remmilenkkipäivien aikana. Tämä oli kuitenkin tiedossa, että näinkin voi käydä. Ensin pahenee, ennenkuin paranee. Seuraamisesta ollaan pidetty myös tuon selän vuoksi tietoisesti taukoa. Nyt varmaa voisi ottaa pätkittäin takaisin treeniohjelmaan.

Viime perjantaina oltiin hallilla tokoilemassa. Otin molemmat pojat mukaan. Raw sai tehdä paikalla makuun ja Rico istumisen. Ricon kanssa teemana oli enemmänkin hauskanpito ja rällääminen ruudun ja ohjautun tiimoilta. Se tekikin kivalla ilmeellä ja iloisesti hommia. Mut hetkessä loppui se kovin potku ja tahti heltyi hieman hitaammaksi. Olen silti tosi tyytyväinen Ricon asenteeseen. Raw taas.. Yritin saada sitä kuuntelemaan merkin ja noutokapulan erottelun avulla. Pian huomasin mustavalkoisen kehittäneen oman kaavan suoritua tehtävästä. Ensin merkille, jos ei tule pysätyskäskyä, niin sitten kapulalle. Hittolainen sentään. Huomasin myös, että olen auttanut tajuamattani nyt niin paljon kropalla sivulle tuloissa, että eihän se osaa ilman apua tullakaan kunnolla. Kotitreeniä ihan riittämiin. Kaukojen matka ongelmaa työstettiin myös temppujen avulla. Näitä vaan nähtävästi lisää. KooKoo projekti tuntuu välillä edistyvän ja välillä taas junnataan sitä samaa kaavaa. Kun näkisi itse taas sinne avaruusmaailmaan, niin tietäisi miten herra Spaceman tämänkin ymmärtää ja mikä on se klikki, joka tarvis nyt avata. Vaikka väitän jotain mahtavia ajatuksen kappaleita tästä olevan ilmassa - ihan siinä meidän käsillä.

Tänään olin kouluttamassa agilitya Ojakkalassa ja oli pakko käyttää pieni hetki hyödykseen - ryhmien vaihdon ja radan rakentamisen aikaan. Otettiin sitä pannassa ollutta seuraamista. Tsiisus, että mopo keuli, äänteli ja ihan oikeesti kulki ainakin kilometrin liian edellä. Ei tällainen peli kyllä vetele.. Tätä on sitten luvan kanssa työstettävä isolla T:llä ja kuurina kasaan. Eihän tästä tämmöisestä muuten tule mitään. No asennetta, sitä ei puutu.. Sitten tajusin, miten loistokas treenikenttä siinä rakentuu - kartioita, esteitä - ihmisiä, jotka tekee omiaan.. Aivan loistosetti meidän tarpeisiin! Ei muuta kuin totta tosiaan sekaan vaan. Hiukan sai huomautella, ettei kyylätä ympäristöä, mutta hyvin työsti mielentilan huomioiden. Tai no ehkäpä se häiriö sai työskentelyn paranemaan päin.. Äitinsä poika? Yllättävää sinänsä pahin häiriö olikin ihminen jutustelemassa kartoita järjestellen - eikä se järjestely ja jutustelu, mutta ihmisen poistuminen muualla. On se hassu koira :D Hengailtiin myös esteiden ja ihmisten joukossa "yhdessä" ja sain Raw tulemaan mukana tosi rentona ilman kyyläilyä. Ihanaa!

Viikon varrelta. Blondi ja pesukoneen korjaus. Se muuten toimii!

Koko viime viikon on kaikki mennyt jotenkin kirjaimellisesti ihan päin mäntyä. Olen yrittänyt säilyttää positiivisuuden ja iloisen asenteen kaikesta huolimatta ja taistellut tietäni eteenpäin läpi vastoinkäymisten. Sitten näytti, että tämä viikko alkaa aivan samalla tavalla, tuntui että pienen ihmisen kuormaan oli lastattu ihan liikaa ihan liian vähälle ajalle. Tuntui että pian usko itseensä ja Rawiin alkaa murenemaan. Ihan uskomatonta miten moinen asia sai sellaisen tunnekuohun aikaan. No lopulta kaikki onneksi kääntyi parhain päin ja tie on eteenpäin. Tuo tunnelataus kai vaan paljasti sen, miten tärkeää tuo toko nykyisin meille Rawn kanssa on. Kiitos.

Varjelen sitä mikä on haurasta. En haluu luopuu siitä niin, loppuun asti pidän siitä kii.

Viime viikonloppuna oli vuorossa tämän vuoden kolmannet pikkujoulut. Mietin jo matkalla, että miten näistä kaikista oikein selvitään, mutta mitä turhaan! Hyvin selvisin, eikä seuraavaa päivää tarvinnut yhdenkään kohdalla hukata kokonaan. Ricon hoitopaikan saaminen vaan tuotti hieman enemmän päänvaivaa, mutta onneksi Hanna oli niin ihana, että suostui ottamaan sekä Rawn että Ricon yökylään. Lauantaina käytiin heittämässä vielä ennen lähtöä luminen lenkki koko lauman kanssa. Paitsi Brendan heitin lenkkeilemään Veikkolan suunnalle Satun kanssa. Brenda pääsi lauantaina raveihin, jossa oli saanut ihastusta osakseen ja pääsi ihan telkkariinkin samaisella reissulla. Raw oli viihtynyt yökylässä enemmän kuin hyvin, mikä nyt ei mikään yllätys sinällään ollut. Rico taas sai siedätyshoitoa lapsiahdistukseensa. Tekee sillekin niin hyvää nähdä, ettei ehkä sittenkään "kuole" näihin tilanteisiin. Iso Kiitos Hannalle ja Satulle, että sain pienen irtioton arjesta. Ja tietty matkaseuralle tämän reissun mahdollistamisesta ;)

Illan ruokapaikka oli helppo valita tutun nimen perusteella..

Vai oliko se sittenkin jälkiruuan mukaan..?

Ruuat oli kyllä niin loistavia alkuruuasta jälkiruokaan saakka! Nam..

Ja olihan meillä niin hauska ilta, että.. Tanssia, naurua ja mukavia ihmisiä aamun pikkutunneille saakka :) Turku sai kyllä hyvät pojot tältä reissulta!

Lauantaina palailtiin sitten takas Nummelan kulmille ja koiramaiseen elämään. Raw oli voinut jalkansa
kanssa hvyin, joten oli taas se päivä, että sen saattoi päästää hetkeksi vapaaksi. Voi sitä elämän iloa,  Spaceman päästeli menemään ihan omilla galaxeillaan..  Koko edeltävä viikkohan meni hyvin. Keskiviikkona sai olla hetken vapaana, torstaina treenattiin kevyesti. Perjantai taas pelkällä lenkillä ja tällä viikolla tiistaina tai keskiviikkona olisi ollut ohjelmassa vapaana oloa hetki lenkin yhteydessä. Tiistai aamuna kuitenkin havahduin taas jalan puremiseen ja jälleen jouduttiin siirtämään vapaana oloa ties kuinka kauas tulevaan.. Tämä on nyt niin takkuista ja tuskastuttavaa. Fyssarikäynnillä kuitenkin liikkui hyvin, eikä mitään ontumista ollut havaittavissa. Tuo toinen yksinäinen jänne nyt vain taitaa kuormittua liikaa, kun joutuu ottamaan sen toisenkin työn kantaakseen. Ajattelin meidän olevan tammikuussa normaalilla liikunnalla, mutta ei taida toteutua. Mutta eipä tässä itkut auta. Eteenpäin sanoi mummo lumessa! Vai miten se meni?

Ricon kanssa käytiin sunnuntaina Teemun treeneissä treenimässä käännöksiä. Olipa tarpeellista ja voihan pojat, että vetää kelpoinen hyvin läpi mun rytmityksistä. Olis syytä vähän vaatiakin vastaamaan ohjauksiin. Samalla teemalla jatkettiin keskiviikon treeneissä. Ja öhöm, tiedä tuntuuko tuo vain katujyrältä mun keskiviikon kahteen muuhun treenikoiraan verraten vai olisko pikkaisen jumia tai ihan muuta vaivaa, jota "juoksee" karkuun. Selvitellään. Sain siis treenata Rawn siskolla Ruskalla ja Tanjan Taralla. Ruskan ja Raw:n liikkumisessa on selkeesti jotain samaa elastisuutta. Nyt ohjatessa huomasi taas hyvin, miten pieni Ruu tosiaan on! Ihan taskukokoinen, sellaisenhan mahduttaisi ihan minne vaan.. Ja niin lennokas! En tiedä possuiliko mulle hieman, vai eikö osaa vaan vielä kunnolla koota hyppyihin itseään, mutta meinasi vaan lentää käännöksiä pitkäksi. Kääntyy kyllä hurjan kätevästi, mutta vasta siellä minne laskeutui. Mutta hyvin se kulki mun kans ekaa kertaa elämässään. Vähän meillä meni toki tämä treeni toisiimme tutustuessa. Treenasin myös Taran sitten samalla ja sehän kulki mun kanssa jo oikeinkin kivasti, vaikken ole senkään kanssa treenannut kuin kerran vai pari, mutta oli jo heti parempi tuntuma tehdä hommia yhdessä. On se vaan niin helppoa, kun on kevyemmin ohjautuva koira, joka kääntyy niin paljon vaivattomammin.  Oli kyllä antoisat treenit tehdä kolmen erilaisen koiran kanssa. Kiitos kaikille osapuolille tämän mahdollistamisesta.

Entäs tokoa sitten? No aika maltillisesti ollaan edetty. Pohdittavaa, ideoita ja ajatuksia olisi kyllä, mutta kun ei uskalla kovin paljon vielä treenata ja hallillakin huomaan Spacemanin kiihtyvän toisten tekemisestä välillä aikalailla. Eihän siinä mitään, kun se saa itse tehdä ja kun saisin palkata sitä niin, että se pääsee purkamaan itseään, mutta tää liika hillitseminen ja hallitseminen tuollaisessa tilanteessa nostaa vaan kierroksia entisestään.

TÄSSÄ vähän seuraamisen tilannetta parin viikon takaa..
Mitäs tohon nyt sanois.. Äitinsä poika! Joutsenkaulaongelmat kulkee meidän mukana. Hoh hoijaa, koko ajan on sellainen olo, että puskee liikaa eteen ja videolta huomaan jo sortuvani Hannan viime talvisiin kaavoihin.. Autan itse koiraa kropalla tai rytmittämällä. Vastuu pitäisi vaan pystyä laskemaan koiralle. Mutta asenne on aika kiva ;)

Kaikki pojat eivät pelaa korteilla mä mitkä sain..

Lauantaina oltiin Ricon, Hannan ja Nizan kanssa kisaamassa Janakkalassa. On se hyvä, kun on treenikavereita, jotka potkii lähtemään ja miten mukavaa oli taas.. Taas kerran. Agility pitää kii musta yhä edelleen. Matkalla suunniteltiin, että voitais tehdä kahdella ekalla radalla nollat ja viimeisen vois hyllyttää, niin pääsis aiemmin lähtemään kotiin.. No karvaiset kisakaverit oli kovin kuuliaisella tuulella ja vetäisivät molemmat triplanollat! Ei päästy aiemmin kotiin, ei, mutta ehkä me siedettiin se ;)

Päivän ohjausteemaksi muodostui valssit. Radat pystyi pääsääntöisesti ohjaamaan läpi valssaten, siksi ne ehkä rullasikin niin kivasti. Vähän oli joka radalla mukana pientä haparointia ja kompastelua rytmitysten ja linjojen kanssa. Keskimmäisellä radalla taisi stopata vauhti kaikista ikävimmin. Myöhästyminen ja siinäpä se sitten olikin, Ricon kanssa kun myöhästyy, niin sen tietää että aikaa palaa heti enemmän, kuin monella muulla. No mutta radat pysyi näistä huolimatta paketissa ja se on tähän palaan hyvä saavutus. Voisin kirjoittaa pitkät pätkät siitä, miten kaukana kärjestä oltiin, miten lähellä oltais ilman mun mokia ja miten kaukana silti jii - än - ee.. Mutta enpä taida jaksaa, mulla on ihana kelpie, joka teki silmät sädehtien mun kans kolme puhdasta nolla rataa - reippailla ihanneajan alituksilla, antoi anteeksi mun virheitä ja kuunteli -ja tuli ohjauksiin. Meillä oli kuulkaas niin kivaa, ettei siinä vaakakupissa taideta antaa minkään muun enää loppuviimein painaa.
Rixan radat

Raw kanssa eletään niin päivä kerrallaan. Välillä jalka on parempi ja välillä huonompi. Liikunnan kanssa sompailaan laidasta laitaan, viikko ollaan liikuttu remmissä ja katsotaan nyt miten jatkon kanssa. Treenannut olen vähän ja maltilla, jalan kestämisen uhallakin, jotta pää pysyisi paremmin kasassa. Pienen treenin olen valinnut vapaana ulkoilun sijasta sen vuoksi, että saa juurikin purkaa enemmän itseään, repimisleikin kun voi toteuttaa niin, että etuset "roikkuu" tyhjän päällä. Kuuppa  saa vähän töitä ja liike on enemmän mun kontrollissa kuitenkin, kuin vapaana juostessa. Vauhtiliikkeisiin on yhä matkaa, ehkä jopa puuduttavan paljon. Tänäänkin osallistuttiin toko ryhmän treeneihin. Tehtiin paikalla olot ja kun aiheena oli luoksari, niin palkkasin vain jättöjä. Hyvähän se on, että niitäkin tulee palkattua välillä. Olis vaan niin kiva itsekin päästä treenaamaan vauhdikkaammin, mutta kaikki aikanaan. Herra kelpie saa nyt pitää huolen vauhdin tarjoilemisesta mulle ja avaruuskaveri saa luvan kuntoutua rauhassa, jotta voi sitten taas hajottaa mun kans galaxeja palaksi. Voi pojat! Mummoa unohtamatta..

Jos palat eivät sovi toisiinsa, ne runnotaan

Apulannalta uutta biisiä pukkaa "Mä nauran tälle" jonka lyriikoista otsikkokin napattu käyttöön. Taas kolahti muutaman kuuntelukerran jälkeen kivasti..

Viimeisin Agi.fi lehti nosti esille ajatuksia helpommasta ja yksinkertaisemmasta agilitysta. Tämä Teemun kirjoittama artikkeli on saanutkin jo aikaan keskustelua ja jakanut ajatuksia puolesta ja vastaan.  Ohjaustekniikoita on kasaantunut agilitymaailmaan aikamoinen määrä, mutta tällaista jaottelua ja asioiden selkiinnyttämistä on kaivattu. Tekniikoita on ja tulee varmasti aina olemaan - eikä niissä ole mielestäni mitään pahaa, mutta oli itsellenikin aikamoista soppaa aloittaa agility silloin 2008 uudelleen noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ehkä juuri sen vuoksi ymmärrän agilitya aloittavia harrastajia ja olen omassa päässäni yrittänyt jaotella agilitya palasiin. On se helvettiä mennä kentälle tekemään saksalaista, kun koira ei osaa takaakiertoa, tulla "vastakäden ohjaukseen" tai lukea ohjausta, puhumattakaan siitä ohjaajasta joka sotkeentuu jalkoihinsa ja jää koiran eteen.. Siitä saksalaisesta tulee varmaan käyttökelpoinen ohjaus heillekin myöhemmässä vaiheessa agilityuraa, kun ensin ne tarpeelliset yksittäiset palikat on kunnossa.

No joo, mekin treenailtiin viime treeneissä Ricon kanssa backlappejä ja meni muuten sairaan hyvin! (Itse asiassa edellisessä treenissä tehtiinkin sylkkäreiden täsmätreeniä, eli täähän meni putkeen! Päästiin jalostamaan sylkkäriä eteenpäin. ) Mutta kun mä olen vaan sellainen ihminen, että haluan jaotella kaiken. Nämä backlapit oli ne uudet nahkaverhoilut mun mersuun vai ehkä se uusi etumaski? Mä en voi ajaa mun mersulla ilman renkaita, saati mootoria ja kyllä se korikin siinä ympärillä ihan hyödyllinen täällä suomen oloissa on. Mutta kyllä mä voin sillä ajaa ilman niitä nahkaverhoiluja tai etumaskia. Niistä vaan saa uutta ilmettä, lisäarvoa ja voidaanhan moottoriakin piristää tarvittaessa..(Niin siis ajan yhä sillä samalla volvolla, mutta kai vertauskuvissa voi myös valita autonsa.. ;))

Mutta kuten siinä mersussa, volvossa tai missä tahansa ei siitä nahkaverhoilusta ole apua, jos jotain perusasioista puuttuu. Ihan kuin agilityssa, perusta pohjalla on oltava kunnossa, ennen kuin sen päälle voi tuunata kaikkee muuta. Eikä tämä varmaan ole ongelma sille osalle ihmisiä, jotka tiedostaa nämä perusleegot tästä suuresta massasta. Mutta niille sekä uusille, että myös vanhoille agilityn harrastajille, joilla ei ehkä olekaan niin selkeä kuva leegojen olemuksesta on äärettömän hyödyllistä nähdä agility jaoteltuna ja ymmärtää se, että monet tekniikoista koostuvatkin ihan niiden perusleegojen yhdistämisestä  - ei tarvi ostaa uutta leegolaatikkoa, voi vaan fiksata vanhoja ja yhdistellä niitä. Luulen, että tällaisen ajattelumallin luominen antaisi seuran treeneihinkin parempaa pohjaa kouluttajille siitä, miten niitä treenejä kannattaa kenellekin rakentaa. Ja hei, mulla on se kolmosen koira - sekin tarvitsee perustreeniä, niihin on vaan aikaajoin koiran kanssa palattava - aina. Se on sitä ylläpitoa.

Mä näen tyhjän taistelukentän, pahimman vastustajani tiedän..

Blogger on ollut kovin vastahakoinen välillä julkaisemaan mun tekstejä. Mistä lie johtunee, mutta yritetään nyt ynnätä useampi tekstipätkä yhteen..

Viime viikonloppuna oltiin Ojangossa Rixan kanssa kisaamassa agilitya. Voihan lähtemisen ja aloittamisen vaikeus. Päivästä muotoutui kuitenkn taas ihan hyvä ja mukava. Mutta voi se polte ja intohimo, mikä toisten silmistä ja tekemisestä heijastuu tähän lajiin. Missä se on? Se makaa Spacemanin kanssa mun jaloissa. Kyllä te tiedätte taas sanomattakin sen.. Mä elän sen asian kanssa, olen ihan ok sen asian kanssa, mutta siellä se vaan silti yrittää piilotella mua. Mut mä yritän yhä kaivaa sen sieltä ja olla tyytyväinen siihen mitä minulla on - vaikkei se sitä "täydellisintä" olisikaan, ei sen lopulta edes tarvisekaan. 

Mut kisaraporttiin: Ensimmäiselle radalle lähdettiin hiukan turhan lennokkaasti - valmistautumatta. Rico tuntui kuitenkin ihan hyvältä. Joopa joo, hyvältä lataamaan suoraan. Pieni myöhästyminen yhdessä jarrutuksessa - yritin kaikkeni (lue korvata äänellä puutteellisen ohjauksen..) saadakseni koiran kääntymään. Ja matkaa olisi ollut.. Moni kevyemmin ohjautuva koira olisi kääntynytkin, muttei junaa voi suistaa raiteltaan. Jarruttaa jarruttaa, mut ku ei saa vauhtia hiipumaan. Sinne upposi, putken väärään päähän. Puksutti myös puomin alasmenon yli, kuin sitä ei olisi koskaan pysäytettykään siinä.. Että silleen..

Toka rata näyttikin sitten täysin tekemättömältä meille.. Volvon keula kohti Nummelaa suosiolla? Putkijarruja putkijarrujen perään..  Edellisen radan jälkeen olin toivoni menettänyt jo ennen radalle menoa, mut niin vaan kuitenkin kaikesta huolimatta sain kelpoisen kääntymään putkilta ja vietyä nollalla läpi maaliin! Okei, otin putkijarrut "varman päälle" (lue huusin niin pirusti ja rytmitin kunnolla, enkä kiirehtinyt seuraaviin ohjauksiin..) ja ohjauksen kulmakivenä oli se, että ne p**leen putkijarrut menee läpi hinnalla millä hyvänsä - sekuntien hinnalla. Tosin mehän tehdään kaikki tällä hetkellä sekuntien hinnalla. Vähän pakko hakea ensin yhteinen sävel takaisin, ennen kuin voi lähteä siihen ratojen ryysimismentaliteettin vai siis mikä se oikea termi olikaan.. ;)

Viimoinen rata oli jälleen hyl. - mutta mielettömän hyvän fiiliksen veto! Kolmas (takaakierto-päällejuoksu) rima kolahti alas. Olinko niin ikävästi edessä vai onko Ricolla nyt jotenkin vaikeuksia hypätä näitä parin radan jälkeen? Syvät lihakset? No sen jälkeen ajattelin, että nyt en sit yritä kaivella vanhaa pysäytys A:ta, vaan kokeillaan juoksutuksen kanssa saanko ohjaukseen onnistumaan. En ihan ehtinyt, mut niinku melkein.. Sitten loppurata olikin aika bueno, pysähtyi puomin ja ohjautui lopun (jossa tuli paljon virheitä ja säätöä hyvillä ja kokeneillakin koirilla) loistavasti! Niin hyvä fiilis maaliin tullessa! Onneksi se rima tuli alas, niin pääsin kokeilemaan muut ohjaukset, niinkuin halusin ;) Tai no yksi jäi testaamatta, mutta testattin sitten sunnuntain iloksi sekin - ja nyt osaan senkin ;) Kyllä mä sitten taas taidan haluta kisaamaan vieläkin uudestaan.. 

Viime viikolla mustavalkoisella rintamalla oli huonompi päivä. Oli selkeästi kipeä edellisen illan riekkumisesta. Mutta pari päivää hieman iisimmin ja tilanne taas kunnossa. Kuka sen kertois tarinan sankarille, että vielä pitää malttaa.. Minkäs sille tekee, kun galaxit kutsuu kulkijaa.. Tässä matkalla, kun ei ole voinut varsinaisesti treenata Raw:ta - purkaa vaan enemmänkin päätä - on tullut mietittyä niin ihmeellistä asiaa, kuin kaukot.. Voihan kaukot - mitenhän niitäkin lähtisi sitten jatkossa työstämään. Haluaisi vahvan tekniikan, mutta samalla iloisen ja jopa pompahtelevan tekemisen. Voiko näitä kahta edes vaatia yhtäaikaa? Ja jos pompahtelee riittävästi, niin voiko edes pitää jalkoja liimattuna alustassa vai onko parempi, että takasetkin pompahtelee, jotta pomppua riittää. Tosin se onkin sitten ihan toinen tarina saanko edes niitä pomppuja koulutettua.. Samalla haluaisin myös välttää sellaista kaukojen alkukoomaa. Miten senkin saisi rakennettua oikein.. Hitto, kun ei oo helppo case taas tämäkään. No toivomme todella, että pian minulla on koira, jonka kanssa lähteä ratkaisemaan sitä mysteeriä. Tunnari on selkeesti hautunut saikun aikana ja nenätyöskentely näyttää jo varmemmalta ja paremmalta. Samalla oma luotto koiraan on kasvanut. Sit vielä asetellaan liikkuri lopullisiin asemiinsa ja saadaan avaruuskaverin galaxit kohdalleen siinä asiassa, että liikkurille ei palauteta tunnarikapulaa..

Perjantaina meillä olikin Spacemanin kanssa pieni juhlapäivä. 1,5kk täynnä leikkauksesta. Oltiin niin hurjia, että käväistiin hallilla pikavisiitti treenimässä - niinki hurjia asioita, kun paikkamakuu ja tunnari jälleen. Voi elämä, kun ympärillä tapahtui, niin kiihtyi taas sen verran, että nenätyöskentely heikentyi ja muuttui hätäisemmäksi - Palautteli myös ihan pokkana Hannalle (joka siis liikkuroi tunnarin meille) kapulaa. Annoin sille aikaa itse oivaltaa virheensä ja korjata sen. Hyvin positiivisella mielellä mentiin, katsotaan jos ei tää tuota tulosta, niin sit tarvii vaan olla mustavalkoisempi tässä asiassa. Seuraamista yritin tehdä vähän, mutta eihän siitä mitään tullut, kun Spaceman kulki ylös alas, eikä tasaisesti eteenpäin. Nyt olis hyvä hetki opettaa se danceseuruu - sellainen lentävä ja pomppiva, mut kadunkohan sitä, jos sen menen tekemään..;) Enkä oikeasti vois vielä kuntoutuksen tässä vaiheessa alkaa opettaa mitään kovin lennokasta. Lauantaina Raw oli ihan kunnossa - eikä kipeytynyt hallikeikasta, joten päästin sen kontroilloidusti hetkeksi metsälenkillä vapaaksi ja se ei kipeytynyt siitäkään!! Nyt taas tää päivä remmissä ja katsotaan huomenna ehkä uudestaan. Ihanaa.

Ricon kanssa käytiin eilen treenaamassa agilitya Niinun opissa. Olipas kyllä mukavaa taas pitkästä aikaa olla tuollaisessa koulutuksessa. Välistävetojen tekemistä Ricon kanssa vähän pohdittiin - ne kun on meille aina olleet niin kovin vaikeita, mutta löydettiin lopulta toimiva tapa viedä nekin läpi kohtuullisen siististi. Ricon kanssa ohjaamista helpottaa joissain tilanteissa sen suuri itsenäisyys, kun voi lähettää koiran yksin hommiin, niin ehtiikin seuraavaan paikkaan paljon paremmin, mutta toisissa tilanteissa tämä samainen itsenäisyys tuo ongelmia. Vähän kontaktipohdintaa ja muistutusta siitä miten ne takaaleikkaukset tehdään oikein. Pitäis treenata, toistaa ja toistaa, jotta niihinkin syntyisi luotto myös vaikeissa ja haastavammissa tilanteissa. Mutta hitsi, miten tää agility taas ottikin tiukan otteen musta. Ethän päästä nyt ihan heti irti? Ethän? Mä haluun pitää tästä fiiliksestä kii.

Se tekee joskus kipeää

Sairastuvalla eläinpuoli oli paranemaan päin, niin oma selkä sanoi työsopimuksen irti. Siinä sitten naurettiin ensi alkuun kovin nopeaa mummoistumista (siis kun etukumara kasvaa yhden päivän aikana melkoiseksi). Mutta, nämähän hellittää kävelylenkillä ja levolla - päivässä. Niin siis korjattakoon, ne hellitti ennen päivässä - ei näköjään enää.. Kävelylenkki oli päätyä sammalten joukkoon, kun jalka meinasi pettää vihlomisen alta.. Ei muuta kun lääkärikeikka ja kovemmat dropit kehiin. Se hyvä puoli tässä selän kanssa sairastaessa oli, että sai sentään ihan luvan kanssa kävellä, vaikkei se ensi alkuun kovin helposti ja kivuttomasti sujunutkaan..  

Avaruusmies taas näyttää kuntoutuvan niin hyvin, että oksat pois. Fyssarilla käytiin ja tilanne näytti oikein lupaalta, voi miten iloinen olenkaan siitä! Ja eläinlääkärin ohjeistuksen mukaan 1,5kk piti välttää rajua ja repivää liikuntaa, joka on ollut meidän remmilenkkien päättymisrajana. Ja kuulkaas, se 1,5 kk tulee täyteen marraskuun alussa!! Eli ihan kohta, vajaa pari viikkoinen enää!! Mutta kun sitten on se iso mutta...  Toisen ohjeen mukaan tähän vaiheeseen olisi saanut siirtyä vasta 3-4kk kuluttua leikkauksesta..   Nyt taas tuntuu, että liian iso vastuu lasketaan mun käsiin. Miten voin tehdä sen päätöksen missä vaiheessa avaan sen lukon ja päästän spacemanin maata kiertävälle radalle? Niin siis ensimmäiset kerrat se tulee tapahtumaan vain meidän kahden kesken ilman muita koiria ja silleen ihan huomaamattomasti, mutta koska sille on oikea hetki? Mä vihaan tällaisia päätöksiä.. Sitten jos olenkin liian hätäinen ja otetaan takapakkia parantumisessa? Toisaalta taas haluaisi niin pian vapauttaa Rawn tästä piinasta ja antaa sen nauttia taas elämästä niinkuin sen kuuluukin.

Ricon kanssa oltiin viikko sitten kisaamassa taas piiiitkästä aikaa. Olipas meillä mukavaa. Onnistuttiin jopa hieman kulkemaan vastavirtaan ja tekemään yhden radan aloitus valtavirrasta poiketen ja niin, etten ollut koiran edessä missään vaiheessa hidastamassa sen etenemistä - tosin se rata hajosi muihin juttuihin.. Mutta mitäs niistä - se aloitus onnistui :))

Kepit oli Ricon mielestä turha suorittaa loppuun, jos vois vähän oikaista? Sellaisia aivopieruja - näitähän tulee matkan varrella. Myös läheltä ohjaaminen ilmeisesti "helpotti" tota kesken jättämistä, koska keskimmäisellä radalla, jossa oli mahdollisuus ohjata kepit kauempaa - ne sujui - ihan loppuun saakka. Ja rata selvitettiin nollalla maaliin saakka. Se taisi ollakin meidän ensimmäinen nolla tälle kaudelle. 

Nollajahti siis saatu alulle. Sain myös jonkinnäköisen motivaation mukaani kisoista? Jonka innoittama kirjoittelin pitkät pätkät agilityyn liittyen, mutta blogger kieltäytyi julkaisemasta tekstiä.. Ehkä sille oli sitten tarkoituksensa, kaikkea ei aina kannata sanoa ääneen?

Ja loppuun sitten se huumoripläjäys näistäkin karkeloista. Kelpii vetää silmät kii: "Joo, joo - mene nyt itse pois edestä ja lopeta se huutaminen -MÄ tiedän kyllä!" :D ^Jossain oli joku aika sit artikkeli koirien hännän käytöstä esim. agilityssa. Tässä näkynee sitä hännällä liikkeen ohjaamista. Kaikki nämä ylläolevat  Ricon agilitykuvat on luvan kanssa kopioitu. Kiitos kuvaajalle näistä.

Raw:n kyynärongelmat ja leikkaus pudotti jotenkin pahasti pohjan pois agilityn tekemiseltä. Mä olisin tosi paljon halunnut nauttia agilitysta tuon avaruuskaverin seurassa. Tää on koko arkielämään vaikuttava inhottava epäkohta, joka mun pitäisi sovittaa vaan kaiken kanssa.. Kuulostaa suorastaan idioottimaiselta, mutta niin se vaan on. Kaksi koiraa on suhteellisen vaivaton treenata samassa ryhmässä ja samalla ajalla. Mutta nyt kun se toinen ei sais tehdäkään agilitya ja aikaa kuluu turhaan seisoskeluun ja odotteluun - kun vois olla toisaalla tekemässä jotain muuta treeniä - sen toisen kanssa.. Onneksi mulla on kuitenkin Rico, jonka kanssa voin aksata. Mutta kuinka kauan Rico pystyy aksaamaan vielä? 2-3 vuotta? 8-vuotiaaksi? Se on kuitenkin raskaampi koira, ei se kaikista kevyin. Ei sen kans 10-vuotiaaksi mennä? Eikä se meno taida enää vuosien myötä tulla paranemaan. Remppaa tulee varmaan matkan varrella enemmänkin. 

Raw:n tokokoiran urasta ja sen kestävyydestä ei tiedä kukaan. Ainoastaan aika näyttää miten operoitu koipi kestää treeniä ja elämää. Ja kun kaksi täysillä treenaavaa koiraa on mulle liikaa, niin kolme treenaavaa saisi mut hautautumaan syvälle poteroon huonosta omasta tunnosta. Toiset pystyköön, jos niin kokevat, mut mä en. Mä haluun hieman aikaa muillekin asioille.. En koe millään muotoa pystyväni moiseen suoritukseen. Voisin jatkaa tätä pohdintaa loputtomiin, mutta tämä riittäköön tähän palaan. Mun on vain tyydyttävä katsomaan mitä tulevaisuus  meille tuo..

Mikä riittää onnelliseen elämään..

"..No katu sekä nopeat saappaat, joilla pääsee pois kävelemään sieltä, jossa taakan alle sankarit kaatuu. Mitä vaatii, että osaa päästä irti siitä mitä ei ees todella tarvi.."

Ihanaa viikonloppu ja paljon unta. Miten ihminen voikin olla näin äärettömän väsynyt? No mutta nyt on saatu ainakin nukuttua. Tosin kaikki muu tekeminen on jäänyt vähemmälle, mutta se ollutkin ehkä sitäkin parempaa ja laadukkaampaa.

Lauantaina käytiin agilitykentällä ihan omatoimisesti - hiphei, pitkästä aikaa näin! Edellinen kerta on varmaan Raw:n kanssa käyty omatoitreeni.. :/ Kun on näit patjanvaihtoviikkoja, niin meillä taisi olla koiran vaihtoviikot. Treenikentällä pyörähteli vuoron perään kelpii, mummokoira ja hyeenaprinsessa bc. Mutta kaikki koirat sai juosta sitten tasapuolisuuden nimissä kahden ohjaajan ohjauksessa. Olipas hauskat ja mukavat treenit. On jo pidempään ollut puhetta, että haluaisin kokeilla Taraa radalla. Se tuntuikin aika kivalta, niin kovin paljon herkempi, kuin tasaisesti eteenpäin puksuttava kelpie, mutta sain kuin sainkin sen pidettyä radalla, enkä onnistunut heittelemään maata kiertävälle radalle, joka olisi ollut hyvin paljon mahdollista sekin. Tässä muutamat videoklipit matkalta, en nyt jaksa alkaa omia virheitäni analysoimaan, siellä ne näkyy - sen mä vaan sanon, että oli meillä kivaa!

Tanja Ricon kanssa radalla
Toinen pätkä Tanjan ja Ricon menoa
Mummokoira aksaa ;)
Tuttavuutta Tarantellan kanssa
Ja toinen setti Taran kanssa ;)

Ikionnellinen mummokoira aksatreeniensä jälkeen. Otti possun kainaloon
ja paineli nukkumaan <3

Rico onkin saanut treenata vähän normaalia enemmän. Voi kelpie parka, taitaa odottaa jo Raw:n kuntoutumista treenikuntoon..

Rico ekoissa yhteistokotreeneissä kesän jälkeen tekemässä
paikalla istumista "Vittu tätä vitun tokoo taas.."

Rico on omanlaisensa. Se tekee kyllä mielellään, tiettyjä asioita, tietyllä tavalla, tiettyyn pisteeseen asti. Mutta toisinaan tekeminen tuntuu vaativan minulta niin paljon töitä ja panostusta ja ihan kaikessa ei päästä niille planeetoille, mille mun oma mieli halajaa. Mutta kyllä minä taidan silti kaikesta huolimatta olla hyvin tyytyväinen omistaessani juuri tämän koiran. Toivottavasti meillä tulee olemaan aikaa yhdessä vielä hakea meidän omaa juttua - tai Ricon omaa juttua. 

Ollaanhan me nyt viikon aikana lopulta inspiroiduttu ihan kokeilemaan kolmeakin uutta lajia.  Jäljestykseen tarvittaisiin selkeästi osaavampien opastusta, mutta herra kelpie on ihan liekeissä ja ryysii läpi metsien sellaisella raivolla, että oksat pois - kirjaimellisesti. Ei se mitään keppejä tolla moodilla pysty edes nostamaaan - Ryysää vaan.. Mutta siitä se ainakin näköjään syttyisi.. Rallytokon liikkeitä olen tulostellut jo kesällä aloluokan verran tonne laatikkoon odottelemaan ja vihdoin kaivoin nekin esille ja käytiin ihan kentällä kokeilemassa mitä osataan. Sehän sujui aikas hyvin ja koirakin taisi tykätä - vaikka kyllä se mua jossain välissä katsoikin taas sillä - "Taasko tätä seuraamista..?" ilmeellä, mutta suurimman osan se katsoi sillä loistavalla ja sädehtivällä ilmeellä. Sitten ollaan myös vähän heitelty frisbeetä - treenattu niitä koppien ottamisia ja tehokkaampia kiekon vaihtoja toiseen. Hauskaa ja mielekästä sekin. Kauheen helppoa -  valitse laji ja nauti. Kaikkee ei ehdi, ei mitenkään. Pitäisi päättää mitä lähtee viemään eteenpäin ja eihän noi ajatukset vielä tohon lopu, jottei tää missään nimessä olisi liian helppoa.

Raw:n kanssa meillä olikin sitten taas astetta rajumpi viikonloppu..

Syötiin vähän yhdessä omenoita, otettiin olutta ja piikitettiin.. Aika kivuttomasti meni tällä kertaa noi pistokset - siis tältä piikittäjältä, ei siltä piikkien vastaanottajalta. Sehän ei tiedä tapahtumasta juuri mitään, jos on nenän edessä sapuskaa. Itkun aiheuttaa ihan toiset asiat.. Raw:lla pääsi huuto, kun sai tehdä TOKOa!! Luoja, sivulla olemista ja seuraamisen aloitusta (ilman liikettä) - Se on kuulkas huutamisen arvoinen asia, kuin on ollut melkein kolme viikkoa ilman TOKOA!! Siis niin siistiä.. Meillä muodostui myös uusi tunnarin luovuttusasento..

Näin se luovutetaan nykyisin :D Toivottavasti tästä ei tule ongelmia jatkossa..;)
Muuten meillä on ollut pitkän hyvän jakson jälkeen vähän huonompia päiviä. Kevennetään nyt liikuntaa ja yritetään hillitä yhä vain menoa ja meininkiä. Sisätiloissa avaruusmies on kovin maltillinen ja kiltti, mutta ulkoillessa pinnan alla kuohuu ihan valtavasti. Napsitaan ruohonkorsia ja keppejä ja mitä ikinä vastaan tulee. Sitten yritetään singota ne suussa niin lujaa pukkilaukkaa eteenpäin kuin vaan päästään.. Toivon vaan, että aika kuluisi nyt nopeasti, jotta päästäisiin eteenpäin. Voi miten odotankaan sitä päivää, kun voin päästää Raw:n juoksemaan jälleen vapaasti. Vaikka siellä sisällä asuu se sama iloinen Raw, niin sydän särkyy joka kerta, kun nään sen alistuvan kohtaloonsa ja rauhoittuvan. Tiedän sen olevan hyvästä tässä tilanteessa, mutta se on silti niin surullista, kun tiedän miten se joutuu tukahduttamaan itsensä. En halua, että toivo ja elämänilo häipyy minnekään, koskaan..

Mutsi kysy: Luuleksä olevas James Bond?

"...Emmä tiedä, mut jotain samaa meis on.."

Spacemanin ajatukset ja maailmankuva lienevät välillä hieman "lentäviä", mut mitäs me noista.  Antaa ajatusten liitää kovaa ja korkealla, kun saatais edes jalat vielä hetken pysymään maanpinnalla.  

Keskiviikkona meillä oli kontrollikäynti ortopedillä. Käytiin näyttämässä kinttuja ja liikkumista. Hyvin kulkee - se liike nimittäin, eikä onnu. Pieni tuuletus sille! Nyt vaan projekti jatkukoon. Yksi etappi matkalla saavutettu. Eilen oli toisen vuoro - Ensimmäinen kerta leikkauksen jälkeen koko koplan kanssa yhdessä lenkillä. Mentiin rauhallisesti ja pysähdeltiin. Sujui yllättävänkin hyvin, eli tällaisia lenkkipäiviä voi ottaa ohjelmaan mukaan enemmänkin. Tosin mun hauikset sai aikamoisen käsittelyn. Pojat yhdessä ja valtava halu vaan tykittää pitkin metsiä - noh, omaa treeniaikaa mä olen kaivannutkin, niin nyt sitä saa!

Ricon kanssa käytiin aksaamassa keskiviikkona uudella hallilla ja vitsit, meillä taitaa olla aika kiva treenipaikka talveksi. Voi kun mulla olis se kaksi koiraa, joiden kanssa aksata... No mutta, minulla on sentään yksi - joka kulki oikein kivasti. Melkein tahtoisin kisaamaan sen kanssa..

Niin ja tänään on myös kolmas uusi etappi saavutettu potilaaan kanssa. Tasan kaksi viikkoa leikkauksesta. Kaksi kolmasosaa edetty tästä kriitisimmästä kolmesta viikosta! Jipii, pitäneekö ihan juhlistaa tätä viikonloppuna? Niin ja olihan Raw ensimmäistä päivää mulla mukana toimistolla ja osasi käyttäytyä yllättävänkin hyvin. Ei tarvinnut pitää läheskään koko aikaa häkissä. Paljon pieniä edistysaskelia siis matkan varrella. 

Agilitya

Talven hallitreenit seuran osalta alkoi tällä viikolla ja itselläni oli jo ensimmäinen koulutusvuoro. Hyvin haastava ryhmä on kasattu meidän koulutettavaksi. Ei sillä, että kenessäkään treenaajassa olisi mitään vikaa, päin vastoin.  Ongelman muodostaakin erilaiset osaamistasot ja tarpeet treenien suhteen. Itse olen omassa päässäni kamppaillut pitkään tätä agilityn "tehdään vaan rataa" ajatusta vastaan. Hyvin pitkälti treenit ovat ryhmissä koostuneet eri ratapätkistä sieltä ja täältä poimituista. Juu, agility on ratoja ja koostuu erilaisista ohjauskuvioista, mutta mitä kukaan koskaan oppii niiden "vain" ratojen juoksemisesta. Mä haluaisin myydä ajatuksia ja osaamista, en ratoja. Haluaisin, että treenaajilla olisi ajatus peruspalikoista ja siitä minne ovat menossa ja miten. Sitten niiden peruspalikoiden päälle olisi hyvä rakentaa omaa sisustusmaailmaansa oman makunsa mukaan ja maalata talonsa omilla väreillään. Kauheen helppoa? Mutta niin vaikeeta kuitenkin, varsinkin kun samaa soppaa keittää monta kokkia? Katsotaan miten mä onnistun myymään näitä ajatuksia. Ja sitä osaamista?

Tässä on muutenkin joutunut pohtimaan omaa suhdettaan agilityyn taas uudestaan. Hetki sitten mulla oli kaksi agilitykoiraa. Toinen nouseva nuori lupaus, joka tuntui käteen niin kivalta ja kulki jotenkin kevyesti. Ja se on nyt todennäköisesti lopullisesti agilitynsä liitänyt. Hitto, miten pahalta se tuntuu vieläkin. En haluaisi myöntyä tähän millään. Tokohan oli meille päälaji ja agility sitä hauskaa siinä sivussa, en edes tajunnut, että se vois ottaa näin tiukille. Mutta näköjään vaan.. Ricon kanssa aksaaminen on taas tuntunut syksyn myötä yllättävän kivalle, vaikka jotenkin kaipaisin Ricon treeneihin sitä jotain potkivaa voimaa - siis minulle itselleni. Sitä, että mentäsiin ongelmien ääreen ja katsottaisiin niitä silmiin, rakennettaisiin treenit meille omaksi. Tätä kirjoittaessani koin ahaa elämyksen siitä, miksi treenit on maistuneetkin niin puulta - niin pitkän aikaa - nimenomaan Ricon kanssa.. Perusta on luotu, sitä pitää tietenkin aina paikkailla aika ajoin, jotta se kestää vahvana, mutta maalit ja kuviot ei osu kohdalleen - on vaan roiskitu värejä seinille. Ei olla pysähdytty katsomaan mitä värejä vahvistetaan ja mistä luovutaan, miten saadaan tasapainoinen kokonaisuus. Raw:n kanssa agility oli vaan niin paljon kivempaa - mä osaan itse rakentaa perustan, mutta en enää sisustaa.. Hitto vie! Nyt tarvitaan meidän sisustukseen se punainen lanka.

Loppukevennykseksi sitten Raw:n pään purku puuhasteluja - Tylsää katsottavaa, kun ei saa olla liikaa äksöniä ilmassa..
Peukkutemppu ja viimeistelyssä riittänee puuhaa pitkäksi aikaa, kun Spacemanin mielestä mamman peukku on ihan keskellä kämmentä ja siis miten se menikään..?
Sit piti työstää pään maahan laittamista, mutta se jalostui kivasti Kyljelleen kaatumiseksi :D
Niin ja eipä tullut ensimmäisenä mieleen, että Pallolla leikkiminen saa lentävän avaruusmiehen pysymään parhaiten aloillaan. Namit kiihdyttää huomattavasti enemmän :D

Miten jotkut osaa taikoa kuohuviinistäkin vettä?

Pitkästä aikaa ihan aksakisoja Ricon kanssa. SM:ssä edellisen kerran.. Ja treenattukin ollaan kovin luvattoman vähän, ottaen huomioon viime talven löysäilyn. No se oli väistämätöntä löysäilyä elämäntilanteen vuoksi - ei vaan jaksanut, ei kyennyt, eikä pystynyt..  No mutta tänään oltiin radalla taas! Rataprofiilit oli aika vauhdikkaita, mutta ihan mukavia - juuri sen vuoksi vai siitä huolimatta?

Meillä oli kivaa. Ricolla oli silminnähden kivaa ja ei mennyt edes mitenkään huonosti, mutta jotenkin järjettömän surullinen ja sanaton fiilis, jostain kumman syystä? Mä olen vaan kadottanut agilityn syvimmän olemuksen - tai sen olemuksen, mikä on mut saanut temmattua mukaan tähän lajiin. Mun pitäsi vaan pystyä sulkemaan kaikki tämän lajin ympärillä pyörivä (anteeksi nyt vaan..) paska pois päästäni ja tehdä omaa juttua. Unohtaa kaikki muut. Sulkea ihan kaikki muu pois, niin voisin taas nauttia tästä niinkuin ennenkin.. Tää on mennyt jopa naurettavuksiin asti monellakin eri tapaa, jos mulla on vääränlaiset kengät tai varmaan väärän merkkisen vaatteet, tai väärä koira.. niin ei ole edes mahdollisuutta onnistua. Ja ihan oikeesti mitä kaikkea muuta. Sitä ja tätä ja tuota.. En edes jaksa vaivautua kirjoittamaan kaikkea..  Kermakakkuorkesteri ja tunnen itseni sullotuksi mansikkahilloksi siellä kakkupalojen välissä..No niin, nyt voin sitten taas jatkaa sitä ikioman kuplani ja oman polkuni etsimistä tämän lajin kanssa. Katsotaan löytyykö sitä, vai lopetanko joku päivä kokonaan. Yritetään ainakin..

Alkoi ihan itkettää myös, kun tajusin miten sivuun Rico on jäänyt tässä viime aikoina.. No jossain määrin se tekee hyvää, mutta nyt on menty jo liian pitkälle.. En halua pitää koiria kivoina koristeina elämässä. Haluan tarjota niille aktiviteetteja ja tekemistä.. Haluan, että ne pääsee toteuttamaan itseään jossain ja ne voi kokea ja tuntea, miten niihin ollaan tyytyväisiä. Noh,  näin tänään, miten Rico oli juuri sitä, ehkä se sai mut suremaan sitä, miten sivuun se on puolihuomaamattomasti jäänyt. Mutta eihän sen aktiviteetin tarvitse olla kisaamista. Todellisuus vaan taitaa omalla kohdallani olla, etten viitsi treenata, ellen tee sitä kisaamista ajatellen.. Mut hei, jos jotain ikävääkin - niin ehkä jotain hyvääkin? Mä jaksan murehtia näitä juttuja, onko mun elämä alkanut tasapainottua tietyllä tapaa edes hetkellisesti?!

Niin ja siis ne kisat.. Hyl, 5 (muurin palikka) ja 0. Paranemaan päin :) I hope so..

..Mieletöntä fiilistä, kun on ensi kertaa kännissä..

Eli asiaa lonkkakuvista ja Agilityn SM:istä, ellei sitä otsikosta voinut päätellä.
Agility SM kisafiilikset on niin pinnassa, että aloitetaan niistä. Kisattiin Ricon kanssa lopulta oikein hyvällä mielellä. Vaikka lähtökohdat taisi olla mitä surkeimmat. Kenraalit, joissa en saanut itsestäni irti mitään, kaikki meni ihan reisille ja ihan voi katsoa peiliin omaa naamaansa, jalkojaan ja sydäntään.  Lauantai aamuna oli ehkä maailman surkein kisaan lähtö. En muista ikinä toivoneeni niin paljon, ettei tarvis nousta ja lähteä.. Kun elämä on hajallaan, niin se vaan on..  Kisapäivä ja ihmiset ympärillä kuitenkin  sai mun mielen huomattavan paljon paremmaksi. Usein on vaan mentävä, vaikka tuntuis miltä. Ricon kanssa luultiin juoksevamme nollarata - takkuileva sellainen, mutta sainkin kuulla, että koiruus oli tullut pituuden vinoon. No voin kertoa, että ei paljon yksi pituus tuntunut missään. Hyvällä mielellä oltiin siitä huolimatta, mutta varmaan se kuuluisi vähän harmittaa, että vois onnistua? Kai sitä pitäis haluta vähän enemmän?

Sunnuntai aamulle sain haettua paljon paremman kisafiiliksen. Mitä tästä opittiin? Jos et kisaa perjantaina, niin käy edes kisapaikalla hakemassa SE fiilis! Yksilöradan alussa yksi kaarre levisi, niinkuin olin epäillytkin ja en siltikään valinnut ohjausta eritavalla, miksi ihmeessä? No siitä johtuen ajauduin suunnittelemattomaan paikkaan lähettämään koiran putkeen ja hupsista, hetkeksi hukkasin radan -Tiesin kyllä minne pitää mennä, mutta seuraava hyppy ei ollutkaan siellä missä piti, tästä taas seurasi myöhästyminen seuraavassa kriittisessä kohdassa, mutta homma pysyi silti näpeissä. Sitten ihan odottamattomassa kohdassa koira ei irronnutkaan hypylle vaan kaarsi kiellon sieltä. Eli vitonen karsintahypäriltä, eikä asiaa finaaliin. Ei me oltaisi totta puhuen tänä vuonna yhtään enempää ansaittukaan. Siksikö mua ei lopulta harmittanutkaan?

Meidän meno on nyt kovin tökkivää ja takkuilevaa, jos tätä haluaa hioa ja parantaa, niin tuo tökkivyys on saatava pois ja eteneminen sulavammaksi. Tällaisten kisojen jälkeen saa aina aikamoisen motivaatiopiikin tehdä asioille jotain, mutta jos jotain meinaa saada aikaan, on ensi kautena aika tehdä asioita eritavalla. Se on taas toinen juttu onko itsestä siihen koskaan? Kaikista ei varmaan koskaan saa yhtä ketterästi eteneviä taitavia liikkujia. Hmmm.. Ja tämä tuo taas tapetille sen tosiasian, että pitäisi keskittyä siihen johonkin, eikä vähän kaikkeen  ja onko se jokin tämä, vai joku muu? Mua niin ärsyttää tehdä asioita vain puoliksi..

Raw sai kokea viime viikolla ne ensimmäiset känninsä. Ja niin kovaa jätkää piti esittää, ettei millään meinannut sammua. Eihän sitä nyt voi heti sammua - tietenkään, kun on hyvät kännit päällä. Silmät tarkistettiin ensin - ne oli kunnossa. Lonkat lähti A:na tai  B:nä ja olat oli priimaa, mutta.. sitten löytyikin jotain odottamatonta ja pysäyttävää.. Kyynärät lähti matkaan 2/1.. Kuulemma ei pitäisi tän kokoluokan koiran menoa hidastaa, mutta jotenkin epäilyttää kyllä enemmän kuin paljon. Ja joo, jos tehdään vaan vaikka tokoa, niin tuskin vaivaa - ainakaan pahasti, mutta entäs agility? Oliko se sitten tässä? Ihan tosi? En mä nyt suunnitellut agilitya lopettavani, vaikka se Raw:lla on hieman toissijaisena harrastuksena ollutkin. Vai voinko jatkaa tällä tavalla kevyemmin tekemistä, rikonko koiran lopullisesti? Jotenkin haikea fiilis näiden AgilitySM:ien jälkeen. Saanko ikinä Raw:n kanssa olla mukana noissa karkeloissa...  SM:t tuntuu taas saavan janoamaan yhä enemmän - sitä agilityn mukanaan tuomaa mieletöntä fiilistä..

Hellehyytymä

Mikä ihana lämpö, jopa niin tuskaisiin asteisiin asti, että koirilla on ollut taas totuttelemista ja sietämistä ihan riittämiin. Ricosta moinen kuumuus taisi saada tosi suuren niskalenkin, mutta on se tässä kuumuuden keskellä ehtinyt vilautella jopa parempaakin treenimotivaatioita, vaikka uhkasin lopettaa agilityn sen kanssa kokonaan, niin hyytyneeltä sen meno on vaikuttanut. Mutta katsotaan nyt..

Ollaan ehditty viimeisen päivityksen jälkeen tehdä niin aksaa, tokoa, vepeä kuin rallytokoakin, eikä vieläkään riitä..?  Kun tahtois vielä vähän muutakin, mutta kyllä tuo oma aika taitaa olla hieman rajoittava tekijä - jostain on luovuttava, jos jotain meinaa ottaa tilalle. Raw sai kokeilla rallytokoa tokoryhmän viimeisissä treeneissä ennen kesätaukoa ja ajatuksena oli samalla treenata palkattomuutta tällaisen hauskan pidon kautta ja mukana oli myös koiralle uusia temppuja. Itsellä on Ricon kanssa tokouralla edetessä palkattomuustreenit tökkineet niin paljon vastaan, kun ei ole osannut oikealla tavalla niitä itse suunnitella. Moni juttu tehtiinkin Ricon kanssa alusta saakka ihan "väärin" ja nyt Raw:n kanssa olen yrittänyt parhaani mukaan rakentaa vahvempaa pohjaa.

Viime viikolla käytiin Raw:n kanssa Lohjalla juoksemassa mölliagilitykisat. Raw osallistui supermölli luokkaan, jossa oli vain matalia hyppyjä ja putkia. Mölliluokkaan meillä ei ihan vielä ollut asiaa, kun ei osata sitä A:ta. Rico sai myös käydä juoksemassa samaisen radan kisan ulkopuolisena, jotta sai vähän kisafiilistä sekin. Rixa vetikin sitten koko rahan edestä ;) Jotta saatiin koko maxiluokka haltuumme, niin Ricon nimi löytyi listojen viimeisenä ja Raw taas kiilasi listan ensimmäiselle sijalle. Raakiksen kanssa siis nollavoitto tältä radalta. Hieno pikku bc :) Tanja oli ehtinyt myös kuvaamaan RaW:n menoa.

Vepeilty ollaan molempien kanssa. Ricon hukkuva kammo on säilynyt läpi talven ja pahoin pelkään sen olevan sitkeämpää sorttia, kuin uskoinkaan. En tiedä onko edes niin paljon mahdollista laittaa tähän aikaa ja energiaa, että siitä saisi jälleen varman liikkeen. Hitto vie, miten yksi epäonnistunut treeni voikin pilata niin paljon.. Tosin onko katsottava vain totuutta silmiin ja todettava, ettei koirasta ole tähän(kään) lajiin enää pidemmälle,  jos se ei pysty moisesta sattumuksesta pääsemään yli. Jotenkin mua vaan harmittaa niin paljon. Niin kovin paljon. Vai olenko itse vain niin huono ohjaaja, jos en pysty moista pelkotilaa purkamaan. Vaikka nyt on kyllä neuvoton fiilis, koira on niin omillaan sillä hetkellä, kun sen pitäisi luottaa vieraaseen. Mitä ihmettä tuolle mun kelpielle on tehty? Onko tässä enää kyse yhdestä epäonnisesta treenistä? Miksi se ei luota vieraisiin ihmisiin?

Raw taas on ollut rannassa yksi iso ilopilleri - Sen yhdestä treenikerrasta tuli kuulemma mieleen tasmanian tuholainen. Ei sillä, että se olisi pahantahtoinen, vaan niin hölmö touhukas oma itsensä - joka voi aiheuttaa vähän "tuhoa" matkalla niin itselleen kuin toisillekin :D Rawin kanssa treenaillaan ehkä hetkinen vielä tuota lajia. Aksaa ollaan tosiaan tehty molempien kanssa. Raw alkaa aina hetkittäin tuntua  jopa helpolta viedä. Ykkösluokan tasoisille sujuville radoille alkaa yhteinen rytmi hahmottua paremmin, mutta vaikemmat ohjauskuviot antavat vielä odottaa itseään, mutta tehdään rauhassa, meillä ei ole kiire minnekään.

Toko taas ei ole antanut ihan parastaan - ehkä kuumuus on verottanut osansa tästä.  Tosin ollaan saatu lämmön kautta uusia ongelmia esille, joihin on päästy puuttumaan. Vaikka en ole ihan varma onko mitään jäänyt koppaan? Mutta huomaan miten kyllästyttää tehdä noita alempien luokkien juttuja (vaikka pitäis niitäkin) olis niin paljon kivempaa tehdä vaan kaikkea ylempien luokkien liikkeitä. No kohta saadaan, ihan luvan kanssa ja ollaanhan me ihan vähän jo nytkin tehty :)

Silmästä silmään

Rico on laitettu nyt parina päivänä peräkkäin kohtaamaan pelkonsa suoraan silmästä silmään. Kevät on tuonut nuo kamalan vaaralliset lapset laumoittain ulos leikkimään, pelaamaan ja huutamaan.. Ollaan saatu kammotusta purettua hyvin, kun lapsia on joka puolella ja ollaan päästy lenkkeilemään niiden ohi, ilman että kukaan olisi "hyökännyt" Ricon kimppuun. Eilen "takapihalla" oli yksin suhteellisen rauhallisen oloinen tyttö leikkimässä, joten ensin Raw koekaniiniksi - miten tyttö käyttäytyy koiran tullessa kuvioihin. Touhusi niin hyvin omiaan, tuoden kuitenkin hyvää häiriötä juoksentelemalla välillä paikasta toiseen - että selvitti testin ja ei muuta kuin Rico ruokakuppeineen kehiin ;) Ruokakuppi oli niin suuri juttu, että Rico pystyi sulattamaan häiriön loistavasti lähtötilanteen huomioon ottaen. Tehtiin kiertoseuraamista, kaukot ja ruutu ja palkatta vielä!! Olihan meillä se superpalkka ;) 

Eilen toistui taas samanmoinen häiriö vähän vahingossa ja saatiin  tehtyä siedätystä vielä päälle. Onneksi mä en ihan kaikkia "lapsihyökkäyksiä" huomannut, pysyi oma pää ainakin balanssissa. Tosin hurjasti epätarkkuutta tuli tekemiseen mukaan, mutta parempi että tarjoaa aktiivisesti jotain, kuin että uppoaisi passiivisuuteen. Mutta täytyy sanoa, että Iso R yllätti minut niin positiivisesti. Se pystyi, kykeni ja toimi. Raw:lla oli vuorossa vuorostaan onnistunut tunnari päivä. Tuntuu, että väsyneenä ei jaksa keskittyä tähänkää liikkeeseen kunnolla. Seuraamista tehtiin häiriköitynä - kiitos pätevälle häirikölle ;) Hitsi, se pikkukoira on alkanut painaa yhä enemmän. Pitänee seuraavaksi totta tosiaan puuttua siihenkin, mutta kun paikan ja päänkin kanssa käydään keskustelua vielä.. Seuraavaksi Raw katseli noutokapulaa silmästä silmään.. Silmä on niin kiinni siinä, että huh. Saas nähdä nouseeko se pää sieltä koskaan omaehtoisesti. Tosin tuntuu, että moinen kyylääminen rauhoittaa nostoa kauniimmaksi, koska kapulalle mennään omassa meditaatiotilassa. 

Viime viikonloppuna kisattiin Ricon kanssa agilityssa tän vuoden toiset kisat. Tuplanollat ja hyl. Koira liikkui jokseenkin huonosti. Viimeisellä radalla tuntui hyytyvän ihan täysin. Asiaa olen omassa päässä tainnut analysoida niin paljon, etten enää enempää edes jaksa juuri nyt. No olihan tuossa päivässä hyvääkin, pakka pysyi kahden radan verran kasassa - kisaamattomuudesta ja vähäisestä treenistä huolimatta. 

 @ Emmi Jämsä

@Emmi Jämsä

Maanantaina korkattiin Vepekausi -lopultakin. Ai, miten mieli lepää siellä rannassa veden äärellä mukavassa seurassa.. Kaikkihan me se tiedetään, miten pienillä asioilla onkin suuren suuri vaikutus. Vasta rantaan päästyäni tajusin, miten olen koko pitkän talven tajuamattani kaivannut tätä kaikkea. Pieni mustavalkoinen oli niin tohkeissaan vedestä ja veneestä, että leikkiminenkin jäi välillä toisarvoiseksi niiden rinnalla. Onkohan yksi uusi vesipelastaja syntynyt? Rico sai myös käydä rannassa fiilistelemässä.

Loppuun vielä matkan varrelta kasaantuneita videoita: 

Raw AVO tokokoe osa1

Raw AVO tokokoe osa2

Ricon agilityt

Raw:n agilityt toukokuun alkupuolelta

Sä laitat hymyn vielä kiertoon

Se on se ilme, ei siitä mihinkään pääse. Treenikaverin naamalta loistava ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa... Ja mä niin rakastan noita hymyjä - niin koirien kuin ihmistenkin naamalla!

Lisää kuvateksti

Maanantaina oli Raakalaisen pakollinen vapaapäivä ja Ricon kanssa päästiin testaamaan MM-tiimin oppeja tuohon meidän "takapihalle". Vire oli niin tapissa ja kaikki vaan toimi. Ai, että se ilme! Parhautta. Samalla Ricohan tuntui taistellessa niin hurjalta pikku Raakikseen verrattuna. Raw on aktiivisempi ja lähtee helpommin leikkiin, mutta se on niin viatonta leikkiä, kun Rico taas puree aikas tehokkaammin kiinni olleessaan tietyssä moodissa. Se on jotenkin niin tosissaan ja pistää voimaa enemmän peliin. 

Tiistaina ajettiin Virkkalaan viimoisiin agilitytreeneihin. Tehtiin Ricon kanssa valmiina ollut rata ja täsmätreeniä esteillä. Nyt se pystyi jo pujottelemaan vasten mun liikettä palkalle - tämä oli jossain vaiheessa täysin tekemätön juttu. Raakis teki keppejä verkoilla - tämä oli oikeastaan koko Virkkalaan ajamisen syvin olemus. Se rytmi ja vauhti, minkä se saa verkoilla, on paljon parempi, kuin ohjureilla. Joten toivotaan, että tämä treenisetti toi taas lisävarmuutta keppitreenin jatkamiseen ja vaikeuttamiseen.

Keskiviikkona oli vuorossa Ricolle Juhan agilityt. Tehtiin puomin kontakteilla ohjaajan taaksejäämisiä. Äärettömän hyvä aihe meille. Lätkän avullla työstää hyvin, mutta heti kun lätkä oli pois, niin jäi etuset esteelle. Tätä tarvis jalostaa eteenpäin. Tuli myös hyvä idea putkien suorittamista ajatellen. Koskas sen ehtis ottaa projektiksi. Hyvät treenit ja fiilis Rixan kanssa tekemisestä oli hyvä. Sille koiralle vaan sopii tämä "paljon vapaapäiviä" ajatusmaailma. Se on niin paljon kivempi ja ilmeikkäämpi kentällä. Raw teki tokoa parkkiksella. Nyt tekee hassun kiepin mun selän takaa palautuksessa, mutta loppuasennot olivat (ainakin toistaiseksi) suoria. Keskenkasvuinen lappuhaalari poika hakee vaan oikeaa liikerataa? Ja seuraaminen - se on niin veitsenterällä. Hitto, että taas ollaan sen kanssa kriisissä. Pää ja edistäminen.. Voi kun löytäisi sen yksinkertaisimman keinon kertoa mitä haluaa.. Keulii myös ihan tunteella. No työstetään tai annetaan hetki vaan olla..

Torstai tuli oman hierojakäynnin jälkeen aksakielto sille illalle, joten sen luvallisen rauhallisen kävely lenkin ohessa testattiin tuo toinen meidän "takapihakenttä" Raakiksen kanssa. Hyvin toimi treenialustana sekin. Mullahan on aika buenot treeniolosuhteet - kun olis vaan enemmän aikaa!

Lauantaina päästiin tokoilemaan agilitytreenihäiriöön. Tehtiinkin ihan vahingossa melkoinen setti asioita ja ilman ongelmia Raw:n keskittyminen pysyi tokossa vaikka toiset aksasi vieressä. Tosin kovempi vauhtinen meno vieressä olisi voinut olla vaikeampaa sietää, mutta hyvä näin, jotta saatiin paljon onnistumisia. Luoksetulon stoppi ei toimi vielä ilman käsiapua. Voisi tällä hetkellä toimia jopa tehokkaammin pelkällä käsiavulla? Ja haukkuhäiriötä vieressä on treenattava! Paikkamakuun ajatus on tosi pahasti mun mielestä hukassa - tai pahasti ja pahasti - muttei ole niin kristallinen kuin haluaisin sen olevan.

Ja tänään vähän aksaamista ja tokoa. Raw:kin taitaa huomenna huokaista helpotuksesta, kun blondi lähtee töihin. Sen verran asiaa on tuupattu pieneen päähän yhdessä viikonlopussa. Huomenna ehkä olis annettava päälle lepoa ja jaloille liikettä - vaikka onhan sitä jalkojen liikettä mahtunut viikonloppuun treenien ja lenkkien yhteydessä. No päivän tärkeimmät huomiot oli, että yli häiriköitynä keskittyy paremmin, mutta normaali liikkurointi voi häiritäkin enemmän. Noudon palautuskieppi oli jäänyt pois ja paikkamakuuta on tehtävä ensi viikolla - paljon.. Alkuasentojen jumitukset oli yllättävän helppo purkaa, ainakin tänään. Ja Rico oli ihan mielettömällä ilmeellä ja draivilla liikkeellä. Ja se hymyili treenien aikana ja kävellessään pois kentältä. Nyt alan myös ymmärtää, mitä  Christa sillä "Voimalla tekemisellä" todella tarkoitti. Nyt alan itse oikein tuntea sen. 

Hymyjen täyteinen viikko treenirintamalla ja edelleen minulla on niin kivoja koiria (ihan seinänaapurinkin mielestä ;)) Me laitetaan hymyt muillekin kiertoon. Toivottavasti se tarttuu ;)

Vanhat kivet ja puut energiakenttien välissä

Pitäisi treenata tätä ja tuota ja sitten vähän sitäkin pitäisi muistaa tehdä.. Ja niin - koskas siitä tulee valmista, jos ei vaan tee. Nih. No on se hyvä, että Christa kävi kentällä meitä muistuttamassa elämän yksinkertaisuudesta ja siitä, että kun asiat vaan tekee, niin sehän on sitten niinkuin siinä.  No oltiinhan me jo oikealla tiellä kohti tähtiä ja taivaita. Jälleen korostuu se kaunis ajatus: Yksinkertaisuus on kaunista ja vahvan vankkumattoman perustan rakentaminen on välttämätöntä, jos meinaat, että se talo kestää myrskytkin. Niinhän se on. Niin helppoa, niin yksinkertaista. Niin usein tiedettyä, mutta ohitettua. Toivottavasti mä maltan nyt ottaa jokaisen askeleen tällä polulla eteenpäin. Nyt mennään ja tehdään. Pari tarvittavaa potkua perseelle, niin toivottavasti nyt lähtee rullaamaan ;)

Ja entäs ne Raw:n liikkeet sitten? Seuraaminen lienee ihan hyvällä mallilla , pomppimista pitäis saada vähän pois. Kröhöm.. siis kui? Kyllähän mä sen tiedän ja jos on pystympi, niin myös pomppii, eli nyt pitäisi hyväksyä se vähän matalampi seuraamisasento. Kai siinä pystyssä pomppimisessa (Siis tanssimisessa...;)) on vain jotain niin hienoa fiilistä mukana? Yritetään kai sitten luopua siitä ja rakentaa jotain korrektimpaa. Nouto otetaan nyt mustavalkoiseen syyniin - se on kyllä tai ei, näin monismutkaisen ihmisen on vain kovin vaikeaa nähdä oliko se nyt mustaa vai valkoista - pitikö palkata vai ei..? Kotona kokeilin myös kaukojen kuntoa. Matkaa tarvii saada lisää, niin avo:n kaukot alkaa olla siinä ja muutkin vaihdot on aivossa, tosin ei ihan oikeassa lokerossa vielä, mutta Raw:n rakenteella näyttää olevan huomattavan paljon helpompaa tehdä kaukoja takapää paikoillaan, kun Ricon. Kentällä kokeilin myös luoksarin stoppia kaikkien apujen kera ja Wau, mitkä jarrrut!! Nyt kun en vääränlaisella palkkauksella pilaisi tätä. Vaikka harmittaa jo valmiiksi, kun tiedän, että tää levii vielä jossain vaiheessa kuitenkin.. Sen leviämisen läpi on vain kuljettava ja ehjättävä se sitten uudestaan.

Ricokin kävi tokoilemassa ryhmässä. Ohjatun molemmat puolet löytyi hyvin. Merkille en saanut oikeaa draivia - vai odotinko siltä Raw:n liikettä? Pitäisi aina muistaa suhteuttaa odotuksensa koiran mukaan ja hyväksyä se. Kapulan tuontia vinosta otettiin myös. Musta hakee jo huomattamavasti paremmin suoraan loppuasentoon. Vähän sivulle tulojen vahvistusta ja  kaukoja. Ricolle olisi kyllä varmaan huomattavan paljon parempi tehdä kaukot jotenkin muuten, kuin takapää paikoillaan? Niin ja käytiinhän me eilen testaamassa muistaako Raw vielä mitä tarkoittaa: "Kepit". Muisti se vielä, ei ottanut "Never heard" ilmettä edes ;D Seuraavaksi vaan pitää lisätä kulmien treeniä ohjureiden kera yhä ja ottaa lähetyksiä eri esteiltä. Kyllä tästä hyvä tulee, kun maltetaan tehdä nyt pohjatyöt huolella.

Kuuluisa ilme, kun aina ei vaan voi ymmärtää ihmiskieltä:
"Siis mitä!? Mikä se on?! Never heard?!"