Vapauden sietämätön keveys ja kamaluus

Roverin kanssa ollaan jouduttu huomattavan paljon enemmän miettimään sääntöjä, käytäntöjä ja rajoituksia kuin aiemmin kenenkään mun koirien kohdalla vapaana oloa koskien. Noh, Roulle jo pelkkä lenkille lähtö ja kävelyvauhti on jäätävää myrkkyä. Hetkinen, miten musta tuntuu, että olen saattanut tästä kirjoittaa jo aiemminkin.. :D No Roverin kohdalla vaikuttaa siltä, että yksinkertaisuudessaan pitää riisua niiltä lenkeiltä odotusarvoa pois. Arkiaamu ulkoilut ollaan menty remmissä ja se näkyy. Silloin mulla on paljon rennompi koira, joka ei odota vapaaksi pääsemisen mahdollisuutta. Täähän on  vähän kuin ohjattu nouto, jossa kapulat vetää liikaa ja merkistä tulee arvoton -pakollinen paha siinä matkalla. Jos koira joka kerta pääsee noutamaan, merkin arvo ei paljon saa lisäpojoja ja sitä rataa. Vallan tuttu case. Edistymistä hidastaa se, että meidän arkeen kyllä kuuluu niitä vapaana ulkoilujakin - koska musta koira vaan tarvitsee niitäkin voidakseen hyvin.

Ollaan harjoiteltu myös "maltilla" käskyä, joka tarkoittaa, että saa liikkua vapaana, mutta samaa linjaa mun kanssa, poikkoilematta, askellajina käynti tai ravi ja etäisyys ei saa kasvaa liian suureksi, saa kuitenkin  haistella ja liikkua näennäisesti vapaasti. Kauheen vaikeeta ymmärtää tällaisia kriteerejä! Tämä tarvitseekin vielä oikein valitun hetken onnistuakseen, varsinkin jos halua vielä samalla pitää koiran hiljaisena. Taputtelen itseäni olkapäälle, että kyllä tää vielä joku päivä helpottaa ja kuinka ihanaa on omistaa juoksemista rakastava koira.


Treenailtukin on muttei hetkeen kovin päämäärätietoisesti. Kevät on ollut taas raskas, oman terveyden reistailu tuntuu välillä tosi masentavalta. Voin myöntää, että aikamoista kamppailua on saanut itsensä kanssa käydä. Allergia on vienyt voimia ja jalan kipuilu ei vaan tunnu antavan periksi, oli pakko marssia jo lopulta lääkärin pakeille. Jotenkin salakavalan pikkuhiljaa alkanut kantapääkipu on pahentunut ja aiheuttanut vaikka minkämoisia lisäkipuja jalkaan. Lisäksi olen pitkästä aikaa kouluttanut nyt kesäkuulla niin tokoa, agilitya kuin vepeäkin. Ei ole oikein ajatus enää riittänyt viedä omia treenejä niin järkevästi eteenpäin ja pikku taukokin ehdittiin ottaa väliin kaikesta treenailusta.

Christan treeneissä käytiin tsekkaamassa tuota meidän seuruun liikkelle lähtö ongelmaa. Odotusarvo on sitä hetkeä kohtaan yhä vain liian iso, nyt on annettava oikeasti periksi -minun periksi sille, että on työstettävä yksi asia kerralla - jälleen kerran. Tiedänhän minä sen vallan hyvin, mutta kun tavoittelee kuuta taivaalta ja omakin ajatus monimutkaistuu. Onneksi on Christa, joka osaa yksinkertaistaa kaiken aina juuri niinkuin pitääkin. Mun ajatuksen monismutkaistumista on aikaansaanut tuo pieni Range Rover, joka on mielenkiintoinen paketti koulutettavaksi. Sitä ei voi "vinguttaa" äärimmilleen kumpaankaan suuntaan vireen kanssa. Liikaa laskettuna se tuntuu tosi helposti liian rennolta ja löysältä ja nostettuna se alkaa äännellä. Tasapainoilu tuntuu välillä olevan veitsenterällä. Tykkään sen työskentelyasenteesta kaikista eniten kun sen vire on korkealla, mutta silloin me horjahdetaan sieltä terältä ääntelyn puolelle todella helposti.

Ehdittiin käydä myös ekan kerran lampailla pentupäivien merkeissä. Olipa kiva päivä kokonaisuudessaan, mukavaa nähdä sisaruksia ja äitikoiraa omistajineen. Sisaruksissa oli niin paljon samoja ominaisuuksia, mutta kuitenkin ihan selkeitä erojakin ihan silmin nähden havaittavissa.

kuva: Katri Mure

kuva: Katri Mure

Rover on saanut aloittaa myös agilityn sen myötä, kun mä olen kouluttanut ryhmää, johon se pääsi mukaan sen vuoksi, että koulutan sitä ryhmää :D. Meidän treenit on kuitenkin pyritty pitämään tosi "rauhallisina" ja ajatuspainoitteisina. En halua vielä ihan heti päästää sitä juoksemisen makuun. Meillä on markkinointityö vielä tokon saralla sen verran vaiheessa. Eikä mulla ole nyt jostain syytä mitään isoa motivaatiota edes aksata, saati kiirettä treenata tai edetä. Katsotaan nyt ihan rauhassa miten homma etenee. Vepemeininkejä esittelin myös herra kiljukaulalle, koulutusvuoron ohessa. Kovin reippaana se sukelteli hurjasta allokosta leluaan ja matkusteli siellä samaisessa allokossa ekan kerran venekyydillä. Vepeäkään en sen suuremmin halua noin keskenkasvuisen kanssa aloittaa. Se saa pulikoida eri vesistöissä, eri keleissä ja tutustua vepe treenien ympäristöön. Katsellaan sitten myöhemmin lähdetäänkö tätä lajia tekemään. Tässä vaiheessa ainakin näyttää, että kaikki edellytykset olisi, jos haluaa lajin pariin palata.  Tyyppi ui reippaasti ja lähtee reippaasti veteen ja on aika tehtäväkeskeinen uimari, ei unohdu omille rundeilleen.

Pian edessä häämöttää jo 1-vee synttärit ja pian sen jälkeen luustokuvaukset, jotka joko löysää mun stressiä tai pahentaa entisestään..  Kaikki peukut ja varpaat pystyyn, että tällä kertaa olisi terve koira!

Pikkujouluja ja lekurireissua

Olisi niin kovin paljon kirjoitettavaa, muttei millään ehdi aina kaikkea päivittää. Pitäisköhän mun ottaa sellainen lyhytsanaisempi lähestymistapa?

Viime viikonlopuna käytiin Lempäälässä noiden kujelopentujen pikkujouluissa. Paikalla oli kaikki kuusi siskoa ja Rover ainoana uroksena. Olihan se jo selvästi isompi siskojaan, mutta taitaa tällä hetkellä olla veljistäänkin suurin. Syötiin, juteltiin ja pienesti treenattiinkin. On noissa paljon samoja ominaisuuksia, mutta jokainen on silti niin omanlaisensa. Rover ei selvästikään ole ollut pentueen helpoin koira, mutta en mä sitä vaihtaisi pois mistään hinnasta, -vaikka osa siskojen ominaisuuksista houkuttelevammalta vaikuttaakin ;)

"Jos katse voisi tappaa :D" Vasemmalta: Rover, Love, Tina, Nila, Kulo, Metka, Popa ja Maili
@Katri Mure

Vieraaseen halliin meneminen oli Roverille taas todella vaikeaa hajumaailma vei mennessään ja kiihtyi haukkumaan ja piippaamaan. Tuo halliin meneminen saa kyllä tutuissakin halleissa kiihtymisen aikaan. Itse treeniosuuteen se pystyi keskittymään jo aika hyvin, alussa tosin ääni tuli mukaan tekemiseen. Halli tuntui jotenkin pienelle ja ahtaalle jo meille :D Rover alkaa olla sen verran isompilinjainen menijä, että seinät ahdistaa hetkessä.

@Katri Mure

Range Rover kiihdyttää ;) @Katri Mure

@Katri Mure

Tässä matkalla Rover on ehtinyt katkoa ylämaitokulmurinsa ja eihän ne enää katkeamisen jälkeen kovinkaan halukkaasti lähtenee liikkumaan, joten oli pakko käydä näyttämässä niitä lekurissa. Olihan sekin tuon kaverin kanssa keikka. Treenikaverit luonnehtii Roveria flirttailijaksi ja taitavat olla äärettömän oikeassa. Ensin mentiin eläinlääkäriaseman ovesta sisään hallitusti ja harjoitellun mukaisesti, mutta sen jälkeenhän se sisäänmeno on suoritettu ja alkoi pienimuotoinen rodeo. Siinä kun lopulta saan tuon rodeohevosen rauhoittumaan, niin se flirttailee minkä ehtii kaikille hoitsuille. Jep. Ja ne kaikki näyttää vielä olevan vallan ihastuneita mokomaan flirttalijaan. Hampaiden tilanne todetaan sen verran huonoksi, että ne on poistettava. Kun haen koiraa operaatiosta, hoitaja tuo Roveria mulle ja poistumme klinikalta saatesanoin: "Hei hei muru :)" Toki tähän liittyy huolenpitoa ja minun muistuttelua miten pidän Roverista parasta mahdollista huolta. Miten niin flirttailija? :D

Joku oli aikamoinen sylikoira ekaa kertaa elämässään lekurireissun jälkeen <3

Nyt ollaan paranneltu suuta ja Rover on ollut todella raivostuttava, koko aika hereillä ja puremassa tai syömässä jotain ei toivottavaa. Eikä niitä luitakaan nyt ole voinut antaa.. En tiedä siksikö kaikki pitäisi saada syödä ja purra.. Tänään käytiin ulkoilemassa kunnolla, jotta tyhmäilyt jäisi vähän vähemmälle. Ensi viikolla meillä onkin edessä Roverin ensimmäinen joulureissu pohjoiseen. Jännää, toivottavasti se osaa käyttäytyä! :D

Herra kelpie on päässyt hallille Roverin treenien siivellä välillä aksahumppailemaan ja ehkä moisesta aktivoinnista innostuneena alkanut taas puuhailla yksin ollessaan. Yksi päivä se oli avannut telkkarin ja piilottanut kaukosäätimen. Siinä sitä sitten kuumeisesti etsin ennen kuin löysin salaisen piilopaikan. Huomasin myös naapuritaloyhtiössä tehtävän ikkunaremppaa ja jo sekin voi olla äänineen Ricon puhailulle laukaiseva tekijä. Kun vain jokin muuttuu, niin ahdistus nostaa päätään. Ikuinen ongelma joka ei vaan poistu koskaan kokonaan. Toivon mukaan Roverista tulisi edes tasapainoisempi yksinolija.

Lisää kuvateksti

Rico poseeraa kauniissa lumisessa maisemassa..

"Noh se siitä, sieltä se urpo tulee ja pilaa komean kokonaisuuden.." T:Rico
Huomaan Ricon ilme :D

"Pieni" kuriton bc ihan oma itsensä :D

"Hakenu näkemystä mun meininkini taa"

Roverin kasvutahti on ollut aika hurja. Ja taitaapa olla kirinyt kiloissa kärkeen sisaruksissaan. Viiden kuukauden merkkipaalun aikoihin käytiin ihan kunnon vaa ´alla tarkastamassa paino ja se huiteli jo 14,6kg - on siis isompi kuin Rico tai Raw samassa iässä. Mutta on jotenkin tosi "täyden" oloinen, ei ollenkaan sellainen rimpula, niinkuin pennut usein on. Mutta kyllä mä silti hiljaa mielessäni toivon, että tuo kasvutahti alkaisi hidastumaan, eikä päädyttäisi minnekään jättiläismittoihin.

Rover on tuntunut koko aika kivemmalta, vaikka ilkikurinen ikä alkaa painaa päälle. Tykkään siitä silti vain koko aika enemmän.  Yleensä ne pikkupennut on ihmisistä niin ihania. Mä taidan olla vähän toista mieltä, tai sitten mulle on sattunut se kaikista kamalin pentu! Nyt kun yhteistä kieltä ja ymmärrystä alkaa olla enemmän, niin kaikki tuntuu helpommalta. Onhan Rover vielä aika haastava tietyissä asioissa ja ehkä tuon ikäisen kuuluukin olla ;)

Tässä vähän viimeaikaisista puuhasteluista koostetta - ROVER 4,5kk - 5kk
Puhelimella ei taida näkyä, mutta koneelta kylläkin.
Sitten kasasin itselleni ihan samoista jutuista pidemmän pätkän, - johon voin itse palata analyyseineni myöhemmin. ROVER 5KK (pidempi pätkä)
Tässä vielä yksi vanhempi video, joka ei ole tainnut täällä olla. Hyvin paljon samoja juttuja tässäkin. Ainut lisä taitaa olla nuo seuraamiskokeilut, joiden kanssa olen ehtinyt jo saada läjän harmaita haituvia, mutta eiköhän ne sieltä joukkoon sulaudu. Tekiskö niin vai näin, kun pää pyörii ja mikä tapa nyt sit oliskaan paras, jotta kouluttais mahdollisimman vähän pieleen. ROVER 4,5kk

Se on jännä juttu tuo kouluttaminen. Ensin sitä tietää, ettei tiedä. Sitten kun tietää vähän jostain, luulee tietävänsä kaiken. Kunnes tietää vähän lisää, niin tajuaa miten vähän sitä tietääkään :D Roverin kanssa olen ennenkuulumattoman paljon puntaroinut eri vaihtoehtoja ja näkökulmia. Oma näkemys alkaa olla kuitenkin vahvistunut matkalla, mutta asioita voi silti kyseenalaistaa - jopa niitä omia näkemyksiään ;)

Tänään haettiin jälleen uutta näkemystä Korrin Suskin opissa. Paljon on tullut käytyä tokokoulutuksissa, muttei niinkään pk-puolen kouluttajien opissa, niin uusia näkökulmia oli tosiaan luvassa.  Treenit oli hyvin mielenkiintoiset. Tiettyjä tuttuja asioita, jotka ovat jääneet odottamaan omaa aloitusaikaansa ja tiettyjä asioita joissa mun oma totuttu toimintatapa keikautettiin täysin päälaelleen. Ihanaa tehdä töitä - ei niinkään liikkeiden - vaan sen kaiken muun kanssa. Roverin kanssa aloitettiin aloitusten työstäminen, koiran oma-aloitteisen aktiivisuuden rakentaminen ja leikkiminen uudella tavalla. Hammaskaluston vaihtuminen on vaan parhaillaan menossa ja leikistä näyttää tulleen sellaista mälväämistä ja sylissä roikkumista. Puhuttiin myös, että voisi hetkeksi pistää leikin tauolle ja ottaa sitten myöhemmin taas käyttöön.  Toisaalta olisi kiva saada "leikittyä" nuo tiukassa istuvat yläkulmurit pois päiviltä, mut aika turvoksissa näyttää ikenet olevan, niin en tiedä miten kivalta se tuntuu..  No, mutta meidän treeneistä koulutukseen liittyen myöhemmin  luvassa lisää tekstiä.

Kuin viimeistä päivää täällä

"Mustavalkeasta joukosta poikkeat, 

tuntemattomalle hymysi osoitat

Se katsoo sua kuin mielenvikaista

Mut ei se haittaa mitään, koska et välitä enää

Tuntematta tuomita saa

Koska kyyneleesi kuivaa 

joku, joka on päättänyt tehdä niin

Palauttaa sun uskon ihmeisiin

Voit elää niin 

kuin viimeistä päivää täällä,

kokeillaan kepillä jäätä.

Antaudu ehdoitta rakasta,

silläkin uhalla, että turpaan saat."
https://www.youtube.com/watch?v=Y5Cj2FVzrsk

Kuva on vanha ja Raw näyttää jotenkin terveeltä vielä tuossa. Kyllä tämä rakkaan ystävän hyvinvoinnin punnitseminen tuntuukin raskaan vastuulliselta tehtävältä. Joka päivä sitä asettaa niitä hyvän elämän rajoja ja miettii kummalla puolen me mennään. Raw on koira, jonka häntä heiluu ja ilme on yhtä iloinen vaikka tilanne olisi kuinka huono tahansa. Muistan sen ensimmäisen Vepekoeviikonlopun, jolloin tuomari sanoi Rawn hukkuvan pelastamisen jälkeen, että pää menee kovempaa kuin kroppa pystyy. Sama taitaa päteä yhä, kroppa ei pysty vastaamaan siihen, mitä pää tekee. Ja tämä kaikkihan siirtää yhä enemmän vastuuta minulle.

Treenaaminen on ollut enemmänkin jotain satunnaista puuhailua, kun Raw ei oikein kunnolla pysty muuta kuin puuhailemaan ja Rico on toki saanut mun ja oman mielensä virkistykseksi puuhailla mukana. Jotenkin tällainen on vaan mulle itselleni kovin vaikeaa. Joten ihan extempore päätin ilmoittaa Ricon kisoihin, jotta saisin vähän potkua tähän hommaan, noh Rico nyt ei ehtinyt juuri treenailla, enemmän meni sääntöjen opiskeluksi itsellä :D Mutta myönnettävä on minunkin (tästä käytiin joku aika sitten keskustelua yhden kaverin fb-seinällä) että vaikka en pidä itseäni mitenkään kilpailuhenkisenä tyyppinä, (-juu en todellakaan, jos joku tulee haastamaan - niin voi haastaa ihan keskenään itsensä :D Mä en osallistu siinä kohtaa enää niin mihinkään;) ) - niin omat tavoitteet rakentaa kuitenkin ihan erilaisen treenimotivaation. Mä myönnän että vähän nautin tästä jälleen pitkästä aikaa.

Rixa sai sit tosiaan uuden kisakirjan haltuunsa. Siellä me pyörittiin ympyrää ja homma oli hetkessä ohi ja me molemmat vähän ihmeissään mitä tapahtui. Mutta vire oli oikein kiva ja asenne kohdallaan. Mua tuupittiin käteen, kun mä olin ihan pää pyörällä. Lajina siis RT, jotain kontrollin puute merkintöjäkin saatiin kun tuo korrekti tekijä oli liian iholla <3 Talven työ on siis ehkä tuottanut vähän tulosta ;) Heh,  hassu laji - saa tehdä vaikka ja mitä, mutta ei sitten puoltakaan siitä mikä on kiellettyä ;) Niin joo, ja kai me sääntöjenkin mukaan mentiin, kun saatiin pisteitä 99p ja 95p ja vähän palkintojakin ;)

Sun voimattomuus on sille valtaa

Eläinlääkärireissu selvitty hengissä. Olihan sitten rankka päivä kaikkinensa. Neurologisessa tutkimuksessa havaittiin selvästi alentuneet asentotuntoreaktiot vasemmalla puolen, joka nyt oli selvää jo mennessä. Magneetissa oli nähtävissä, että aivojen leesio oli mahdollisesti pienentenyt, eli kortisonilla oli ollut kuitenkin jonkin verran vaikutusta. Mutta Raw ei tule enää palautumaan koskaan ennalleen. Olemassa olevat oireet on ja pysyy. Mutta kuten neurologi sanoi, Raw kuitenkin pystyy vielä korjaamaan asentovirheet, liikkuu hyvin ja pystyy syömään. Eli selviytyy elämästä ja elämän perusasioista toistaiseksi ihan hyvin.

 Nyt on aloitettu lääkityksen alasajaminen. Riski siitä, että tilanne ei pysyisi tällaisena, vaan tulee huononemaan on suhteellisen suuri. Mutta se miten Raw reagoi lääkkeen lopettamiseen kertoo jo paljon. Tosin hyvin alkanut elämä ilman lääkkeitä voi katketa koska vaan tilanteen pahenemiseen. Nähtävästi tapaukset ovat etenemiseltään niin yksilöllisiä, että on todella vaikea antaa tarkkaa ennustetta. Raw painon putoaminen on ollut selvää jo koiraa koskiessa, mutta nyt se muuttui konkreettiseksi luvuksi vaa alla käynnin yhteydessä. Kisakuntoinen Raw painoi noin 20kg ja nyt sairauden koettelemana vain enää 15,8kg - aika hurja painon pudotus sanoisin. Johtuuko se yksin kortisonista, vaiko myös sairaudesta itsessään - se selvinnee ehkä nyt kun lääkitystä lähdetään pudottamaan. Sanomattakin selvää on, etten voi antaa Rawn kuihtua loputtomiin. Mutta nyt katsotaan vielä, mitä tämä lääkityksen muutos tuo tullessaan.

Onhan tämä lohdutonta. Mutta lopulta mikään ei ole ikuista, viimeinen päivä koittaa meille kaikille ja meidän kaikille koirille, niille kaikista ihmeellisimmille ja rakkaimmillekin joskus. Tähän on turha takertua kynsin ja hampain kiinni. Nyt mennään ja eletään ja katsotaan. Itketään sitten kun on itkun aihetta ja aika sille. Mutta elämä on liian lyhyt, sille että itkettäis vaan joka päivä, koska mitään ei ole juuri nyt tehtävissä.

Jos se ei tapa, niin se todellakin hajottaa

Blogi on viettänyt hiljaiseloa ja syystä. Asiat eivät ole edenneet suuntaan tai toiseen. Toisaalta voisi olla niin paljon kirjoitettavaa, mutta toisaalta en edes tiedä mistä aloittaisin.. Puoli vuotta on nyt takana lääkekuuria ja mikään ei ole oikeastaan muuttunut. Raw on vain kutistunut entisestään. Tuntuu, ettei ruoka ota kiinni enää koiraan ja lihakset vain häipyvät.

Rawn jalka/jalat oireilee edelleen. Halvausoireita tulee ja menee, joka ikinen päivä ne ovat läsnä meidän elämässä. Muttei koskaan niin, että ne veisivät koiralta ns. jalat alta. Raw on voinut vallan hyvin elää ns. kotisessen elämää.  Näin kai moni kulmakuntien koira elää..  Lenkkejä olen uskaltanut pidentää, mutta toki täytyy pitää järki päässä niiden kanssa. Lenkeillä saan alku-spurtti-jännitteen jälkeen Rawn rentoutumaan tosi hyvin ja se liikkuu selvästi sopivaa vauhtia kroppaansa kuunnellen. Liikkuminenhan on tilanteeseen nähden tosi hyvää. Mutta treenaaminen on ollut jäissä. Koira toimii juuri niin kuin se on työstetty ja mitä siltä on haluttu. Pienetkin rauhallisemmat liikkeet saa sen jännittämään kroppansa hyvin eri tavalla ja silloin se väsyy ja veltostuu hetkessä. Selvää on ollut, ettei treeni tee sille hyvää. Palkkaus tilanteissa koiran huutaminen myös kertoo omaa tarinaansa. Kierrokset nousee aivan liian korkealle ja uskoisin myös, että kyseessä on jonkinmoinen turhautuminen kun yrittää tehdä niin kovin, muttei kroppa vastaa siihen mitä pää tahtoo. Joten kaikki treenaamiseen liittyvä on pistetty jäihin ja yritetty hakea vain hyvin stressitöntä ja rentouttavaa puuhaa.

Nuo suun/kielen oireet myös vaikeuttaa mitään palkkaukseen liittyvää, koska Rawlle on vaikeaa antaa ruokaa suuhun. Raw ei meinaa joka hetki saada otettua kädestä/ maasta/ kiposta ruokaa. Ahneutta on sen verran, että usein se yrittää niin kauan, kunnes onnistuu lopulta. Mutta tässäkin ollaan jouduttu opettelemaan ihan uutta tapaa miten saadaan ruoka mun kädestä koiran suuhun. Täynnä oleva ruokakuppi on helpompi tyhjentää, koska siinä on niin paljon tavaraa. Mutta ruuan loppuvaiheessa töitä joutuu selvästi tekemään paljon enemmän, jotta kaiken ruuan saa nostettua. Syömättä ei kaveri ole koskaan tämän vuoksi jäänyt, mutta vaikeuksia selvästi on. Viime vuoden puolelta video aiheesta, jossa vilahtaa myös jalan ongelmat: Klik

Toinen ongelma tuon suun muodostuu siitä, että vahingossa on alkanut nieleytymään "tavaraa" jota ei ole koskaan ennen ollut tarvetta syödä. Tässä kohtaa voin vain todeta, että tunnen oman koirani sen verran hyvin, että tiedän - sen haluavan leikkiä esim. kävyillä ja kantaa niitä, mutta ei syödä niitä. Syömis-tarkoituksessa kaiken "roinan" haaliminen olisi muutenkin hyvin erityyppistä toimintaa. Mutta paljon tavaraa on mennyt vahingossa kurkusta alas ja sitten niitä tietenkin yökitään ja oksennellaankin, onneksi ei olla vielä jouduttu lekuri reissuille tämän vuoksi. Paljon arjen haasteita ja hidasteita on siis kertynyt Rawn sairauden myötä. Pakkasillakin ilmeni ihan uusi ongelma kun nuo hermohäiriöiset jalat ei meinannut tuntea kylmää riittävään nopeasti. Tässä vielä vertailukohtana video, joka kertoo miten iloinen ja hyvin liikkuva Raw kuitenkin on, kun saa mennä rennosti ja vapaasti: Klik Voi tätä ristiriitaisuuden määrää, samaan aikaan ihan hyvä vointinen ja kuitenkin niin kovin sairas.

Ensi viikolla meillä on edessä kontrollikäynti neurologilla. Ajatukset on kovin sekavat sen suhteen. Rawhan on myös reagoinut tosi voimakkaasti anestesiaan (joka johtunee juurikin aivoista), niin väistämättä mielessä on myös se tosiasia, että mitä aivoissa on tapahtunut tässä välissä ja onko Rawlla edes enää mahdollisuutta selviytyä anestesiasta. Kyllä täytyy sanoa, että tämä tilanne on käynyt aika raskaaksi hyvin monellakin eri tapaa.

Elämisen arvoinen elämä

Törmäsin tuossa facebookin bordercollie ryhmässä keskusteluun bordercollie collapsesta. Sairaudessa on yhteneväisiä oireita Rawn sairauden kanssa. Kukaan ei vaan oikein tunnu varmaksi tietävän kovinkaan paljon(?) faktatietoa kyseisestä sairaudesta. Uskoisin kuitenkin niin, että Rawn tapauksessa ei ole kyse collapsesta. Collapsessa koirat saavat ymmärtääkseni oireensa kohtauksina, toipuvat pian ennalleen ja kohtauksen laukeaminen vaatii jonkin ärsykkeen - fyysisen rasituksen tai kiihtymisen. Tässä jo kaikki eroaa Rawn sairaudesta. Ei saa kohtauksia, ei tarvitse ärsykettä, eikä ns. palaudu vaan oireet on sellaisina kuin ne on koko aika. On jotenkin sellainen olo, että kovinkaan moni ei ymmärrä mistä tässä on kysymys. Miten vakavien asioiden äärellä ollaan ja samaan aikaan kuitenkaan tilanne ei ole juuri nyt katastrofaalinen - vaikka onkin. Huoh..

Yleensä en viitsi vaivautua osallistumaan noihin sosiaalisen median keskusteluketjuihin, koska niissä asia lähtee yleensä aina lapasesta ja mielipiteitä jaetaan turhankin kärkkäästi, ymmärretään toisten kirjoittamaa väärin ja ollaan aina niin oikeassa.. Mutta tuohon aiemmin mainittuun osallistuin ihan uteliaisuudestani kyseistä sairautta kohtaan ja pystynkin olemaan ärsyyntymättä asiattomista kommenteista ja etsimään vain tarpeellisen tiedon. Siinä samalla ketjussa nostettiin esille tuo elämisen arvoinen elämä, kukin keskustellen omalla tyylillään ja tavallaan. Ottamatta siihen kantaa sen enempää, pysähdyin hetkeksi miettimään tuota elämisen arvoista elämää.

Se ei olekaan aina niin helppo määritellä. Eri koirilla se voi käytännön tasolla tarkoittaa niin erilaisia asioita. Pysähdyin miettimään, että enhän minä vain ollut jäänyt kiinni johonkin harhakuviin, enkä nähnyt Rawn todellista tilannetta. Minulta on kysytty, lähteekö Raw nyt viimeiselle matkalleen. Ei vielä, ei lähde. Se olisi enemmänkin rikos nyt tuossa kunnossa olevaa koiraa kohtaan. En voisi ikinä luopua Rawsta vain sen tähden, ettei se pystyisi kisaamaan. Sen tähden kyllä, että sen elämä ei olisi enää elämisen arvoista. Kun on olemassa vielä mahdollisuus, niin nyt hoidetaan ja odotetaan. Yksi isoimmista tekijöistä on myös se, että ei ole kipua. Jos koira olisi kovin kipeä, niin tilanne olisi hyvinkin toisenlainen. Paljon on tullut mietittyä sitä, että millaista elämä on sitten, jos jotain häiriöitä jää jalkoihin ja/tai suuhun, jos tunto ei palaakaan koskaan ennalleen. Mitä sitten? Päästäänkö koskaan siihen tilanteeseen, että voidaan lenkkeillä ja liikkua suht normaalisti ja se ei pahenna tilannetta. Mielestäni koiran pitää pystyä kuitenkin nauttimaan elämästään.

Luin jokin aika sitten artikkelin aivovammasta kärsivästä naisesta. Nainen on todettu työkyvyttömäksi. Väsyy todella nopeasti, ei muista kunnolla oppimiaan asioita. Siitä huolimatta jäljelle kerrotaan jääneen tarmokkuutta, ongelmanratkaisukykyä ja rohkeutta. Hirvittävän väsymyksen vuoksi asioiden tekeminen onnistuu vain lyhyissä pätkissä. Hän on työkyvytön ja silti erittäin kyvykäs. Harrastaa "hurjia" juttuja. Mutta voi unohtaa esim. ettei ole syönyt. Vaikka kyse on ihmisestä ja erilaisesta ongelmasta, niin nämä kertoo jotenkin valtavan paljon millaisena aivojen sairaudet tai vammat voi esiintyä.

Tosin Rawiin palatakseni, tilanne on enemmän "elävämpi" ja nyt odotetaan jääkö pysyviä vaurioita vai mihin suuntaan tilanne kehittyy. Mutta juuri aiemmin mainitun tyyppiset asiat tekevät Rawn tilanteesta vaikean selittää ja ymmärtää. Se väsyy todella nopeasti, ei kykene haistamaan joka hetki, koordinaatio on heikko. Vasemman puolen jaloissa esiintyy silloin tällöin (=joka ikinen päivä, mutta häiriöt eivät näy kokoaika vaan normaalin liikkeen ohessa nopeasti ohimenevinä) hermotuksen häiriöitä. Mutta samaan aikaan se liikkuu suurimman osan ajasta normaalin näköisesti, on hyväntuulinen ja iloinen, kivuton ja valtavan elämän haluinen. Olen vaan huomannut miten vaikeaa on vastata siihen, miten Rawlla menee? No päin persettähän sillä menee. Hermotus ei ole korjaantunut ennalleen. Mutta aika kivastihan sillä toisaalta menee. Se saa lenkkeillä lyhyempiä lenkkiä, leikkiä käpyleikkejä ja olla välillä vapaana, tehdä vähän jotain pientä aivojumppaakin ja rakastaa niin paljon <3 On vain tämä tulevaisuuden tietämättömyyden ja odottamisen tuska...

Rohkeus ei oo sitä ettei pelota..

Mitäkö meille kuuluu nyt.. No jaa - vaikea kysymys, johon on vaikea vastata. Raw ei ole kuoleman kielissä, sillä ei oletettavasti ole kipuja ja se on ihan hyväntuulinen. Se näyttää ulkopuolisen silmään ihan jopa normaalilta. Mutta ei se pysty lenkkeilemään samoja matkoja/aikoja kuin ennen, saatikka treenaamaan. Se väsyy ja "löystyy" tosi nopeasti. Onhan se toipilas, vähän kuin itse lähtee kipeänä lenkille, ei vain jaksa eikä pysty. Järjetön säätäminen on jäänyt pois ja elämä on suhteellisen tasapainoisen rauhallista. Tavallaan se on huomattavasti helpompaa, kun koira "hyväksyy" osansa eikä pura itseään tyhmiin toimintoihin. Mutta onko kyseessä vain tilanteen hyväksyminen vaiko kunnon romahtaminen niin, ettei jaksa enää säätää ylimääräistä.. 

Ricon kanssa kävin jonkun kerran Vepetreeneissä, eikä se yhtään helpottanut oloa, päinvastoin. Olihan treeneissä ollessa hetkiä, kun pystyi vain unohtamaan ja toisten ihmisten seura teki tehtävänsä positiivisessa mielessä. Mutta lopulta aina iski se epätoivo ja valtava kaipuu, kun en pääse Rawn kanssa enää.. Suunnitelmista ja tavoitteistaan irti päästäminen on yllättävänkin tuskaista. Tehtiin töitä ja kehitystä tapahtui. Tiedän mihin kaikkeen Rawlla olisi ollut mahdollisuuksia ja tottapuhuen olisin uskonut, että se olisi siihen pystynytkin tämän kesän aikana. Samalla olen miettinyt, onko tavoitteet liian tärkeitä minulle itselleni? Onko tämän tarkoitus olla karkea opetus siitä, että vaikka tavoitteita asettaa, niin samalla on osattava vain päästää irti lopputuloksesta.  Yksi elämän vaikeimpia asioita itselleni tuo luopuminen, irti päästäminen - ihan kaikessa. Sitä mä opetan koirille, mutta pitäisköhän itsellekin..  Ja jostain luin, että mitä enemmän pystyy luopumaan sitä enemmän voi saada.

Tätä elämää kun ei aina ihan kaikessa voida ohjailla, niin on vain jatkettava päivä kerrallaan ja annettava Rawlle paras mahdollinen elämisen arvoinen elämä kesti se sitten vielä vuosia tai vain kuukausia. Sitähän me kukaan ei voida koskaan tietää.. 

Pidäthän kiinni jos astun yhden pitkän askeleen. Nostatko pystyyn, jos horjahdan ja putoan polvilleen

Kovin on sanaton fiilis vieläkin.. En  tiedä mitä kirjoittaisin tai miten tämän aloittaisin. Tuon Vepekokeen jälkeisenä päivänä kaikki kääntyi päälaelleen, vajaa kolme viikkoa sitten. Ne kaikki upeat fiilikset murtui vuorokauden sisällä. Huomasin lauantaina, että autoon hypätessä Raw meinaisi kolauttaa jalkansa takapuskuriin ja kokeen jälkeen otetussa kuvassa sen tassu oli hetkellisesti kummallisessa asennossa, mutta koira liikkui jälleen sen jälkeen ihan puhtaasti, eikä vaikuttanut mitenkään erikoiselta. Ja Raw nyt on ollut koko pienen ikänsä vähän koheltaja. Väsynyt se oli myös, mutta Vepekoepäivän jälkeen se on ihan normaalia, että uni maistuu illalla.

Jotenkin seuraavana päivänä oli kuitenkin sellainen olo, että kaikki ei ole kunnossa, vaikka mitään erikoista ei ollut havaittavissa. Tokotreeneissä se sitten paljastui, kaikki ei todellakaan ollut kunnossa. Toisen puolen jalkojen hermotuksen kanssa ilmeni yllättäen kesken hyvin alkaneen treenin ongelmia. Raw pysyi jaloillaan koko ajan, mutta jalkojen selkeitä virheasentoja ilmeni. Raw oli myös huomiota herättävän väsynyt, nukahti heti tosi sikeään uneen, kun nostin sen autoon. Seuraavana päivänä päästiin Aistiin neurologille ja selvää oli jo tutkimuksen perusteella että jotain on vialla. En tiedä edes mikä olisi voinut olla pahinta tai olisiko "hyvää" löydöstä voinut ollakaan.. Syy löytyi magneettikuvissa aivoista ja diagnoosiksi saatiin granulomatoottinen meningoenkefaliitti, joka on siis immuunivälitteinen sairaus. Toki löydös voi viitata kasvaimeenkin, josta olisi saatu täysin varmuus vain aivoleikkauksella, joka ei tässä kohtaa olisi ollut millään muotoa järkevää. Ensimmäinen ajatus - diagnosoitua sairautta tuntematta - oli, että tulehdushan saadaan hoidettua lääkityksellä kuntoon, mutta totuus valkeni pian. Asia ei olisikaan niin yksiselitteinen, yhden tilaston mukaan 1/3 ei selviä, 1/3 jää pysyviä ongelmia tai sairaus uusii ja 1/3 on se mahdollisuus paranemiseen. Kyllähän se kuulostaa pelottavalta, kun puhutaan aivoista ja koiran oma hermojärjestelmä on se joka aiheuttaa tulehdusta hermostoon. Nyt ollaan tässä tuskaisessa tilanteessa, että eletään päivä kerrallaan ilman minkäänlaista ennustetta tulevasta.

Koko loppukesän ja tulevan talven suunnitelmat siirtyi kertalaukauksesta romukoppaan. Miksi noin mahtavan koiran kohdalle pitääkin osua kaikki tällainen.. Ainut hyvä puoli tässä tilanteessa on, että Rawlla ei ole kipuja. Näin on eläinlääkärikin lausuntoon kirjoittanut, niin tuskin olen aivan väärässä.  Helpottavaa on myös, että vaikka Raw on toipilaana, niin sen liikuntaa ei ole rajoitettu remmin päähän. Se ei tietenkään saa joutua kovaan rasitukseen, mutta vapaana liikkuminen ei ole kohtuuden rajoissa kiellettyä. Ja tuon eläinlääkäri käynnin jälkeen Raw on piristynyt aivan valtavasti.  

Kyllä tässä on tullut kelattua vähän liikaakin kaikkea taaksepäin ja jotenkin tuntuu, että monet asiat on saaneet selityksiä. SM:ien jälkeinen hetkellinen epäpuhtaus liikkeessä ja ontuminen saattoi jo enteillä tätä, mutta kukapa olisi osannut arvata, että ontuman syy löytyisi aivoista, koska silloin hermotus oli vielä täysin normaali.

Tekevälle sattuu ja räpätessä roiskuu

Onhan tässä jo pitkälle päästy noilla hiekkakentillä "vain"turpa täynnä hiekkaa noutojen ja lelujen kanssa. Sitten olikin aika sattua vähän pahemmin. Kun kahmaiseen puoli kenttää suuhunsa pallon kanssa ja puree vielä riittävän kovaa, niin hammaskalusto voi muotoutua uudelleen.. P4 alhaalta lohkesi niin että juurikanava näkyi ja yläpuolella samainen P4 halkesi ikeneen saakka kahtia. Ja mitä teki Spacemän? No sylki hiekat (ja hampaan palat?) suusta ja lähti vaan etsimään palloa uudelleen. Torstaille saatiin sitten aika noiden hampaiden poistoon. Raw raukka on muutenkin niin kovin rento, niin mitä se on "kännissä".. Se ei vaan horjunut, vaan siltä kirjaimellisesti lakosi jalat alta.  Kieli ei pysynyt suussa, ei sitten mitenkään. Olihan se raukka aika koomista katsottavaa. Tyylilleen uskollisesti, ei ollenkaan niinkuin normaalisti koirat tossa tilassa, vaan täysin omalla levelillään. Ja krapula oli myös sen mukainen.

Nyt ollaan nouto ja leikkikiellossa. Onneksi liikkua saa kuitenkin aika pian normaaliin tapaan. Tuntuu niin kovin pieneltä sairaslomalta sen kyynäroperaation jälkeen. Viikonloppuna olikin luvassa tokokoulutuksia. Olin jo perumassa kaiken, mutta eläinlääkäri sanoikin, että voidaan hyvin treenata, kun jätetään tosiaan suun käyttö kevyemmälle ja otetaan vähän rauhallisemmin. Lauantaina oltiin Veikkolassa Nuorten koirien Tokoringin viimeisissä yhteisissä treeneissä. Meidän kaksi vuotta tulee täyteen ja on aika vapauttaa paikka tulevaisuuden toivoille. Koutsina meillä oli Maija Kultamaa. Rawn kanssa otettiin rauhallisesti ja tehtiin liikkeestä istumista ja maahanmenoa, aloituksia, paikkikset ja yleiset kuuntelukaukot sekä ryhmäjättäviä. Lisäksi tehtiin uusien sääntöjen mukaisesti ja varioiden paikalla oloja ja luoksetuloja. Maijalta tulikin hyviä pieniä vinkkejä koiran valmistelemiseen ja herättämiseen sekä tuohon liikkeestä maahanmenoon. Juuri tällaista olin kaivannutkin.

Sunnuntaina jatkettiin Pesosen Heidin koulutuksessa. Halusin että katsotaan sitä istumista mahdollisimman monen eri kouluttajan kanssa, jotta saan monta mielipidettä ja näkemystä siihen. Heidin kanssa kokeiltiin vaihtaa istumisen käskytyksen ajoitus vasemman jalan ollessa edessä nyt ainakin treenivaiheessa ja koira seuraamispaikalle, eikä vapaasti kulkemaan mukana. Tätä tarvitsee nyt testailla saadaanko muutosta aikaan. On vaan itselle todella vaikea vaihtaa käskytys tuon toisen jalan mukaan, kun näköjään tulee niin selkärangasta juuri päin vastoin. Seuraamista, liikkeestä seisomista, Z ja uutta ohjattua (namikipoin) ehdittiin miettiä ja käydä läpi. Rawhan pääsi ihan sattumalta Klaukkalassa uusien sääntöjen koulutustilaisuudessa kokeilemaan sille uudella liukkaalla mattoalustalla tuon uuden ohjautun noudon kiertoa ja hyppyjä. Hammasvauriot oli silloin jo tulleet, niin ei tehty noutoja silloinkaan. Mutta loistotilaisuus hakea koiralle tuntumaa tuohon haastavaan mattoalustaan. Nyt vuorostaan Heidin kanssa katsottiin lähinnä pysätyksen jälkeistä ohjausta kapulalle (tässä tapauksessa sinne namikipolle) ja ihan toiveikas olo syntyi siitäkin ensimmäisen kerran.

Olipas mukava viikonloppu ja molemmilta kouluttajilta jäi takataskuun hyviä ajatuksia ja ideoita.
Kyllä nyt on vaan niin, että seuraaminen on parantunut, kun olen hakenut itselleni rauhaa ja palkannut ulkopuolelta. Eikä se koira siitä mihinkään häviä tai mua jätä yksin ;) Pelko siitä on vain ollut liian suuri mörkö Ricon jälkeen ja en ole uskaltanut kovasta nostatuksesta luopua. Mutta jäävät on nyt aika heikossa hapessa kaikki. Ihan perusasioita ja niin onnettomissa kantimissa. Mutta sitä kai se koko koepaketin kasaaminen ja kisaaminen on aiheuttanut. Nyt reippaasti vaan niiden kaikkien kimppuun, niitä onneksi voi jo treenata nyt suuta parannellessa.

Jatkoa edelliseen koepostaukseen

Niin paljon asioita pyöri mielessä ton sunnuntain kokeen jälkeen, etten tiedä sainko niitä väsymykseltäni riittävästi auki kirjoitettua. Joten jatkoa luvassa. Täytynee siis vielä todeta, etten ollut pettynyt koesuoritukseen, jos sellainen mielikuva tekstistä nousi esiin. Liikkeethän sujui noin niin pääpiirteittäin varsin mukavasti. Enemmän olin huolissani siitä mistä moinen fiilis ja muutokset koiran tekemisissä kumpusi. Ja juuri okein sopivasti oli tullut luettua ja pohdittua tuota paljon linkitettyä blogipostausta koirien hyvinvoinnista.

Nämä kaikki on ennestään tuttuja ajatuksia, joita on tullut pyöriteltyä päässä treenejä, liikuntaa, huoltoa ja lepopäiviä suunnitellessa. Helposti sitä upotaan liiallisuuteen tai ei nähdä mitä omassa koirassa tapahtuu niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Itse varmaan välillä ihan suorastaan ylianalysoin mistä mikäkin käytös voi johtua, kun onhan niillä koirilla pelkästään niitä heikompia treenipäiviä ilman sen suurempaa syytä, niinkuin meillä ihmisilläkin. Mut sairaan koiran myötä sitä tuntee itsensä niin kovin tarkaksi koiransa tekemisille ja muutoksille käytöksessä ja liikkeessä. Samaan aikaan peläten olevansa liian sokea, kun on liian lähellä ja näkee koiraa päivittäin.

Tammikuun ajan meillä oli kuukausikortti lähihalliin ja treeniä tulikin (ihan suunnitellusti ja tarkoituksella kuukauden ajan) enemmän kuin normaalisti. Mutta en siltikään missään nimessä tarkoita jokapäiväistä treenaamista. Järjestän aina Rawlle vapaapäiviä, mieluummin useammankin per viikko. Keskimäärin varmaan treenattiin 3-4krt vko hallilla, mutta se on meille jo tosi paljon. Pieniä 2-5min. kotitreenejä voidaan tehdä useamminkin, mutta ne on sitten kuormittavuudeltaan hyvin paljon kevyempiä. Yleensä en niin tarkkaan laske treenien määrää vaan mietin juurikin niiden vaikeutta koiralle - henkisesti ja fyysisesti. Tammikuulla ehti olla monen monta osaprojektia ja kisakuntoa tavoiteltiin valmiiksi, joten treenien kuormittavuus on varmasti ollut kovalla tasolla. Ennen viimeistä koetta taisin lopettaa tarkan päiväkirjan pitämisen ja hukkasin treenien punaisen langan. Tuli jotenkin liian suuri tarve vahvistaa kaikkea ja sekin lisäsi kuormittavuutta juuri ennen kokeen lähestymistä. Vaikka tässäkin pidettiin koetta edeltävä päivä vapaana ja viikolla oli lisäksi vapaata. Valmiiksi olin kuitenkin suunnitellut että kokeen jälkeen löysätään reilusti tahtia.  Tammikuun oli tosiaan tarkoituskin olla tiukka treenikuukausi. Mutta jälkeenpäin mietittynä tahtia olisi ehkä ollut hyvä löysätä jo viikkoa aiemmin. Jälkeenpäin on helppo nähdä kirkkaammin.

Raw myös äänteli, tai no miksi kiljumiseksi sitä voisi kutsua.. ensimmäistä kertaa kisakehuihin vapauttamisesta ja se oli vähintään outoa. Se tapahtui paikalla istumisen ja tunnarin jälkeen. Raw oli varmaan kiihdyksissä, mutta miksi?  Musta se vaikutti jonkinmoiselta stressin purkautumiselta, ehdin miettiä jo kipuakin. (Onneksi meillä on se lekuriaika tällä viikolla) Eikä tuo ääntely ole mitenkään tyypillistä Rawta kehässä - ilman lelua. Siitä voi lähteä tuollainen ääni leikkiessä, mutta siinä vaiheessa yleensä leikkiä on syytä rauhoittaa tai muuttaa. Ainut missä ääntely kehässä olisi jotenkin edes normaalia voisi olla seuraamisen aloitus, mutta ääntely on ihan toisenlaista. Rawlla on hyvä ja positiivinen leikkimurina (lelu suussa) sitten se kiljumisen kaltainen ääni (joka ei ole hyvä), innokas piippaaminen, onnellinen ääntely/hymähtely ja tuskastunut/vaativa ääntely/hymähtely (odottaa esim. ruokaa). Ja tuo kisakehään kantanut ääni oli juuri se ei-toivottu kiljuminen. Silloin yleensä mielentila on liian kiihtynyt - ja hommaa pitää rahoittaa. Mutta nyt lähdetään tavoittelemaan kaikin asein jälleen takaisin sitä stressitöntä ja onnellista treeni- ja kisakaveria.

Tämän syvällisemmin ja laajemmin - kuin edellisen koepohdinnan kautta - en aiheeseen tässä ja nyt tartu. Käyn omassa päässä niin paljon pohdintaa, miksi ja miten, mitä ja milloin, jotta tämä ilta ei sen avaamiseen riittäisi.

Onnellinen pieni bordercollie? 

Vaik on raskasta, ei auta elää pelossakaan

Raw säikäytti mut pahemman kerran. Maanantai iltana ontui aika pahasti. Pahemmin ja selkeämmin kuin koskaan elämässään ennen. Ensin ajattelin, että oli maannut vain niin huonosti, että jalka oli jotenkin puutunut tai jotain, mutta ontuminen ei lakannut vaikka liikutin koiraa.. Hellitti vähän, muttei loppunut vaan oli niin selkeää, että puusilmäkin sen olisi erottanut. Rawn ontumisethan on aiemmin olleet sellaisia kovin vaikeasti havaittavia. Tämä ei ollut sellaista nähnytkään.. Voi hitto vieköön, ensimmäinen ajatus oli kamalin mahdollinen mitä olla saattaa.. Tässäkö tämä nyt oli? Kuinka pahaksi nivelrikko on edennytkään? Vaikka sairaus on läsnä elämässä, eikä unohdu koskaan, niin kaikki oli mennyt vaan nii hyvin, että olin jo ehkä liiankin toiveikas.. Miksi just Raw? voi kun kuka tahansa muu olisi ontunut, niin tilanne ei olisi ollut läheskään niin paha. Eihän ontuminen nyt toivottavaa olisi kenenkään kohdalla, mutta kun se olisi hoidettavissa kuntoon. Rawn kohdalla taas noin voimakkaasti poikkeavan oireen tullessa esille - pelko koiran tilanteen nopeasta huonomisesta on ensimmäisenä mielessä. No kipulääkettä ja lepoa vaan ensi hätään. Onneksi pahin jäi maanantaihin. Tosin teen pikku hiljaa itseni hulluksi tällä tarkkailulla onnutaanko meillä.. Arvioikoon he jotka sen osaa, eikä me jotka ei oikeesti tiedetä.

Katotaan nyt sit päästäänkö me tammikuulla ainakaan kisaamaan. Koiran terveys on nyt kuitenkin etusijalla. Olin pähkäillyt vähän karsintakisoja ja kerran todennutkin että ei Raw ole valmis tänä vuonna. Ja sitten kuitenkin treeneissä se väläytteli välillä hienoja oivaltamisen hetkiä, että mieleen hiipi ajatus siitä, että jos ihan vaan osallistumisen ilosta ja isompien kisojen fiilistä hakien käytäiskin. Mutta juu, nyt lienee selvää, että ei ole meitä varten tänä vuonna nuo karsintakisat ja sillä selvä. Tärkeintä olisi nyt saada koira kivuttomaksi. Jatketaan ja yritetään unohtaa ne kauheimmat skenaariot mihin tämä voi päättyä, niin kauan, kuin ne ei ole kiveen hakattuja. Mutta myönnettävä on, ettei ole helppoa tarkkailla koiraansa koko aika ja miettiä tarkoittaako jokin sen ele tai liike kipua vai onko se sittenkin ihan normaalia. No mutta tämä talvi ja nämä kolean kylmän kosteat kelit ovat sitä pahinta mitä olla saattaa.

Nyt kun Raw ei mun silmään ontunut enää useampaan päivään, niin käytiin vähän kokeilemassa treenata. Vähän myös sillä ajatuksella, että kestääkö treenin vai paheneeko tilanne - eli jatketaanko lepoa vai voidaanko pikkuhiljaa lisätä liikuntaan ns. tehoa. Ainakin toistaiseksi tilanne ei ole pahentunut, joten toiveikkaina mennään tulevaan viikkoon. ^Ja olikohan tauko treenistä vai mikä lie, mutta kovin suvereenin häikäilemättömästi teki omiaan. Mun sanomiset ei paljon päätä pakottaneet, saatikka saaneet ajattelemaan. Sillä se katseli ja kuunteli korvat pystyssä ilmekään värähtämättä kun yritin kertoa sille, jos joku juttu ei mennyt oikein. What? Siis mun pieni herkkä Raw, jolle ei saa suuttua koskaan liikaa vaan pitää nätisti kertoa, jos jokin meni pieleen.. Ainut mikä sai korvat käymään takana oli tunnarilla poskinahkakeskustelu, mutta kun ote irtosi niin korvat pingahti suorastaan pystyyn. Tunnarilla pieni sairaslomalainen oli uskomattoman häikäilemätön, suorastaan jopa röyhkeä hetkittäin. Näytti ettei mun palautteella ollut mitään merkitystä. Pienet, eikä isommatkaan "hupsit" ja "ohot" ei paljon painaneet. Mutta oli se hurjan hieno ja vallan taitavakin niissä samoissa treeneissä <3 Nyt katsellaan rauhassa mitä huominen tuo tullessaan.

Onnellisten jakojäännökseen, soveltumattomien sirkukseen, siivilöityneiden keskuuteen yllättäen pääsee..

Niin siis ihan sitä vaan, että teoriat ei aina käytännössä ihan kolahda kohdilleen..

Treeniaiheena ohjattu ja siitä palikkana nuo kaaret.. Ajattelin työstää sankoilla kiertoja ja avata kaarta myös sinne vaikeaan suuntaan. Juuri niin AJATTELIN.  Mutta Spacemän on sitä mieltä, että tuo toinen puoli kierretään samansuuntaisesti (myös tässä) kuin toinenkin, joka on sinällään mielenkiintoinen juttu, koska paikoillaan pyörähtää helpommin vasemmalle, kuin oikealle. Onko niillä pentuajoista tehdyillä kapulan nostotreeneillä niin suuri merkitys tähän? Silloin kun niitä tehtiin kiertoina, niin kierto suunta oli (aina....) juuri tuo oikealle kääntyminen. Niin siis ja minä ihan itse asiaa ajattelematta sen pidemmälle tein niitä alkunostoja aina koira vasemmalta puolen, koska olisi niin vaikeaa siirtää tokokoiraa oikealle puolen.. Nyt se ei sitten taivu toiseen suuntaan sitten niin millään.. Ihan vink vaan pennun omistajat ;) Mutta nyt mietityttää, että kuinka pitkälti tuo on koulutettu juttu vai alkaako olla jo juurtunut koiraan ja millaisella vaivalla saisin tuon toisen kaaren auki vai siirrynkö suoraan suunnitelmaan b.  Toisen kaaren pystyn lähettämään merkin kohdalta ja toisen onnistumiseen mun tarvii siirtyä tosi voimakkaasti sivuun ja ottaa koira sylkkärityyppisesti haltuun ja sitten vasta lähettää. Ero on aika huima. Tosin vaikka siirtyisin suunnitelmaan b, niin tällaista toispuoleisuutta tarvitsee kyllä purkaa pois.

Tein jo koesuunnitelmia, mutta taitaa saada heittää sellaiset suunnitelmat romukoppaan ja edetä päivä kerraallaan. Jalat taas ei tykännyt kai näistä ohjatun pyörittelyistä tai kosteudesta - tai mistä lie - Pudotus maan pinnalle.. Ei me voitu treenatakaan niinkuin muut voi.. :( Noh näillä korteilla mennään, mitä meille on suotu. Onhan tuota työn sarkaa rauhallisemmissakin liikkeissä, joita voi taas tehdä huoletta, koska liikkua kuitenkin aina pitää jossain määrin :)

Posti toi kolmannen pedin, jotta kenenkään ei tarvitse maata kovalla lattialla ja voi uteliaisuus. Kaikki hyörii paketin ympärillä tutkien ja arvioiden uutta tuotetta :D