Vaik on raskasta, ei auta elää pelossakaan

Raw säikäytti mut pahemman kerran. Maanantai iltana ontui aika pahasti. Pahemmin ja selkeämmin kuin koskaan elämässään ennen. Ensin ajattelin, että oli maannut vain niin huonosti, että jalka oli jotenkin puutunut tai jotain, mutta ontuminen ei lakannut vaikka liikutin koiraa.. Hellitti vähän, muttei loppunut vaan oli niin selkeää, että puusilmäkin sen olisi erottanut. Rawn ontumisethan on aiemmin olleet sellaisia kovin vaikeasti havaittavia. Tämä ei ollut sellaista nähnytkään.. Voi hitto vieköön, ensimmäinen ajatus oli kamalin mahdollinen mitä olla saattaa.. Tässäkö tämä nyt oli? Kuinka pahaksi nivelrikko on edennytkään? Vaikka sairaus on läsnä elämässä, eikä unohdu koskaan, niin kaikki oli mennyt vaan nii hyvin, että olin jo ehkä liiankin toiveikas.. Miksi just Raw? voi kun kuka tahansa muu olisi ontunut, niin tilanne ei olisi ollut läheskään niin paha. Eihän ontuminen nyt toivottavaa olisi kenenkään kohdalla, mutta kun se olisi hoidettavissa kuntoon. Rawn kohdalla taas noin voimakkaasti poikkeavan oireen tullessa esille - pelko koiran tilanteen nopeasta huonomisesta on ensimmäisenä mielessä. No kipulääkettä ja lepoa vaan ensi hätään. Onneksi pahin jäi maanantaihin. Tosin teen pikku hiljaa itseni hulluksi tällä tarkkailulla onnutaanko meillä.. Arvioikoon he jotka sen osaa, eikä me jotka ei oikeesti tiedetä.

Katotaan nyt sit päästäänkö me tammikuulla ainakaan kisaamaan. Koiran terveys on nyt kuitenkin etusijalla. Olin pähkäillyt vähän karsintakisoja ja kerran todennutkin että ei Raw ole valmis tänä vuonna. Ja sitten kuitenkin treeneissä se väläytteli välillä hienoja oivaltamisen hetkiä, että mieleen hiipi ajatus siitä, että jos ihan vaan osallistumisen ilosta ja isompien kisojen fiilistä hakien käytäiskin. Mutta juu, nyt lienee selvää, että ei ole meitä varten tänä vuonna nuo karsintakisat ja sillä selvä. Tärkeintä olisi nyt saada koira kivuttomaksi. Jatketaan ja yritetään unohtaa ne kauheimmat skenaariot mihin tämä voi päättyä, niin kauan, kuin ne ei ole kiveen hakattuja. Mutta myönnettävä on, ettei ole helppoa tarkkailla koiraansa koko aika ja miettiä tarkoittaako jokin sen ele tai liike kipua vai onko se sittenkin ihan normaalia. No mutta tämä talvi ja nämä kolean kylmän kosteat kelit ovat sitä pahinta mitä olla saattaa.

Nyt kun Raw ei mun silmään ontunut enää useampaan päivään, niin käytiin vähän kokeilemassa treenata. Vähän myös sillä ajatuksella, että kestääkö treenin vai paheneeko tilanne - eli jatketaanko lepoa vai voidaanko pikkuhiljaa lisätä liikuntaan ns. tehoa. Ainakin toistaiseksi tilanne ei ole pahentunut, joten toiveikkaina mennään tulevaan viikkoon. ^Ja olikohan tauko treenistä vai mikä lie, mutta kovin suvereenin häikäilemättömästi teki omiaan. Mun sanomiset ei paljon päätä pakottaneet, saatikka saaneet ajattelemaan. Sillä se katseli ja kuunteli korvat pystyssä ilmekään värähtämättä kun yritin kertoa sille, jos joku juttu ei mennyt oikein. What? Siis mun pieni herkkä Raw, jolle ei saa suuttua koskaan liikaa vaan pitää nätisti kertoa, jos jokin meni pieleen.. Ainut mikä sai korvat käymään takana oli tunnarilla poskinahkakeskustelu, mutta kun ote irtosi niin korvat pingahti suorastaan pystyyn. Tunnarilla pieni sairaslomalainen oli uskomattoman häikäilemätön, suorastaan jopa röyhkeä hetkittäin. Näytti ettei mun palautteella ollut mitään merkitystä. Pienet, eikä isommatkaan "hupsit" ja "ohot" ei paljon painaneet. Mutta oli se hurjan hieno ja vallan taitavakin niissä samoissa treeneissä <3 Nyt katsellaan rauhassa mitä huominen tuo tullessaan.