Elämisen arvoinen elämä

Törmäsin tuossa facebookin bordercollie ryhmässä keskusteluun bordercollie collapsesta. Sairaudessa on yhteneväisiä oireita Rawn sairauden kanssa. Kukaan ei vaan oikein tunnu varmaksi tietävän kovinkaan paljon(?) faktatietoa kyseisestä sairaudesta. Uskoisin kuitenkin niin, että Rawn tapauksessa ei ole kyse collapsesta. Collapsessa koirat saavat ymmärtääkseni oireensa kohtauksina, toipuvat pian ennalleen ja kohtauksen laukeaminen vaatii jonkin ärsykkeen - fyysisen rasituksen tai kiihtymisen. Tässä jo kaikki eroaa Rawn sairaudesta. Ei saa kohtauksia, ei tarvitse ärsykettä, eikä ns. palaudu vaan oireet on sellaisina kuin ne on koko aika. On jotenkin sellainen olo, että kovinkaan moni ei ymmärrä mistä tässä on kysymys. Miten vakavien asioiden äärellä ollaan ja samaan aikaan kuitenkaan tilanne ei ole juuri nyt katastrofaalinen - vaikka onkin. Huoh..

Yleensä en viitsi vaivautua osallistumaan noihin sosiaalisen median keskusteluketjuihin, koska niissä asia lähtee yleensä aina lapasesta ja mielipiteitä jaetaan turhankin kärkkäästi, ymmärretään toisten kirjoittamaa väärin ja ollaan aina niin oikeassa.. Mutta tuohon aiemmin mainittuun osallistuin ihan uteliaisuudestani kyseistä sairautta kohtaan ja pystynkin olemaan ärsyyntymättä asiattomista kommenteista ja etsimään vain tarpeellisen tiedon. Siinä samalla ketjussa nostettiin esille tuo elämisen arvoinen elämä, kukin keskustellen omalla tyylillään ja tavallaan. Ottamatta siihen kantaa sen enempää, pysähdyin hetkeksi miettimään tuota elämisen arvoista elämää.

Se ei olekaan aina niin helppo määritellä. Eri koirilla se voi käytännön tasolla tarkoittaa niin erilaisia asioita. Pysähdyin miettimään, että enhän minä vain ollut jäänyt kiinni johonkin harhakuviin, enkä nähnyt Rawn todellista tilannetta. Minulta on kysytty, lähteekö Raw nyt viimeiselle matkalleen. Ei vielä, ei lähde. Se olisi enemmänkin rikos nyt tuossa kunnossa olevaa koiraa kohtaan. En voisi ikinä luopua Rawsta vain sen tähden, ettei se pystyisi kisaamaan. Sen tähden kyllä, että sen elämä ei olisi enää elämisen arvoista. Kun on olemassa vielä mahdollisuus, niin nyt hoidetaan ja odotetaan. Yksi isoimmista tekijöistä on myös se, että ei ole kipua. Jos koira olisi kovin kipeä, niin tilanne olisi hyvinkin toisenlainen. Paljon on tullut mietittyä sitä, että millaista elämä on sitten, jos jotain häiriöitä jää jalkoihin ja/tai suuhun, jos tunto ei palaakaan koskaan ennalleen. Mitä sitten? Päästäänkö koskaan siihen tilanteeseen, että voidaan lenkkeillä ja liikkua suht normaalisti ja se ei pahenna tilannetta. Mielestäni koiran pitää pystyä kuitenkin nauttimaan elämästään.

Luin jokin aika sitten artikkelin aivovammasta kärsivästä naisesta. Nainen on todettu työkyvyttömäksi. Väsyy todella nopeasti, ei muista kunnolla oppimiaan asioita. Siitä huolimatta jäljelle kerrotaan jääneen tarmokkuutta, ongelmanratkaisukykyä ja rohkeutta. Hirvittävän väsymyksen vuoksi asioiden tekeminen onnistuu vain lyhyissä pätkissä. Hän on työkyvytön ja silti erittäin kyvykäs. Harrastaa "hurjia" juttuja. Mutta voi unohtaa esim. ettei ole syönyt. Vaikka kyse on ihmisestä ja erilaisesta ongelmasta, niin nämä kertoo jotenkin valtavan paljon millaisena aivojen sairaudet tai vammat voi esiintyä.

Tosin Rawiin palatakseni, tilanne on enemmän "elävämpi" ja nyt odotetaan jääkö pysyviä vaurioita vai mihin suuntaan tilanne kehittyy. Mutta juuri aiemmin mainitun tyyppiset asiat tekevät Rawn tilanteesta vaikean selittää ja ymmärtää. Se väsyy todella nopeasti, ei kykene haistamaan joka hetki, koordinaatio on heikko. Vasemman puolen jaloissa esiintyy silloin tällöin (=joka ikinen päivä, mutta häiriöt eivät näy kokoaika vaan normaalin liikkeen ohessa nopeasti ohimenevinä) hermotuksen häiriöitä. Mutta samaan aikaan se liikkuu suurimman osan ajasta normaalin näköisesti, on hyväntuulinen ja iloinen, kivuton ja valtavan elämän haluinen. Olen vaan huomannut miten vaikeaa on vastata siihen, miten Rawlla menee? No päin persettähän sillä menee. Hermotus ei ole korjaantunut ennalleen. Mutta aika kivastihan sillä toisaalta menee. Se saa lenkkeillä lyhyempiä lenkkiä, leikkiä käpyleikkejä ja olla välillä vapaana, tehdä vähän jotain pientä aivojumppaakin ja rakastaa niin paljon <3 On vain tämä tulevaisuuden tietämättömyyden ja odottamisen tuska...