Joskus viimeinen valo sammuu, koita muistaa, tää ei oo ikuista

Rawn lähdöstä on jo aikaa, mutta yhä edelleen aika ajoin sydäntä kouraisee, eikä kyyneleitä voi hallita. Sitten kun omistaa sen kultakimpaleen joskus, silloin tietää miltä sen menettäminen tuntuu. Toisaalta taas sairauden seuraaminen on ollut raskasta ja nyt vasta voin olla varma siitä, että Rawlla on kaikki hyvin. Viikonloppuna seurailin tuttujen tokoSM kisaviikonloppua ja muistot Rawn kanssa kisatuista SM:istä nousivat pintaa. Raw ehti olla mukana noissa karkeloissa kaikkiaan kolme kertaa, ensiksi AVO:ssa, sitten VOI:ssa ja viime vuonna EVL:ssä ekaa ja viimeistä kertaa. Me pystyttiin yhdessä onnistumaan joka vuosi hienosti. AVO pronssia, VOI kultaa, ja EVL:ssä - kuka tietää vaikka oltais oltu finaalissa.. jos vain Rawn olisi ollut terve ja hajuaisti olisi toiminut - samoin ne jäävien "heikot" asennot ja seuraamisen nojailu saivat selityksen sairauden myötä. Välillä sitä myös miettii miten Raw pystyi edes suoriutumaan noin hyvin. Välillä tuntui, ettei edellytyksiä olisi ollut, mutta meidän kahden yhteistyö kantoi meitä paljon pidemmälle. Rawssa olikin parasta sen asenne ja halu tehdä yhdessä. Voi, että mä rakastin olla sen kanssa kehässä, se kulki kuin höyhenen kevyesti mun mukana vaatimatta, se vaan halusi koko sydämestään olla siinä - yhdessä mun kans.
On vaan niin ikävä sitä fiilistä <3

Rawn viimeiset SM:t vuosi sitten:
RAW TokoSM 2015

Tässä samalla surua helpottaakseen me ollaan Ricon kans käväisty se rally-tokon avoin luokka alta pois ja saatu RTK2 -en muista milloin ja missä niitä kokeita olikaan, mutta ihan kivasti olen kai saanut kelpienkin kulkemaan mukana - tosin onhan se kuin rautakankea kääntäsi mukanaan, varsinkin tietäen miltä tuntuu kuljettaa sitä höyhentä... Ei, ei Rico huono ole, se on vain omanlaisensa. Ja valtavan hienosti se on tsempannut lajissa jossa pitää olla mun lähellä koko aika - sairaan vaikeaa moinen ;)

Ricon kanssa ollaan myös tehty jonkin verran jälkiä metsään ja puistoon. Hommaan on haettu vähän erilaista näkemystä ja ihan vaatimalla vaadittu toivottua työskentelyä, kun muuten ei tunnu olevan mitään järkeä koko touhussa. Näin tehtynä se on näyttänyt hetkittäin ihan jäljestämiseltä. Heinäkuun puolen välin jälkeen vaihdettiin vapaalle ja lähdettiin tien päälle kohti Suomussalmea. Nyt päiväohjelmaan on kuulunut vain lenkkeilyä, veneilyä ja uimista, eli täydellistä lomaa.

Raw <3

Ikävä on valtava, jäljellä on vain tyhjyys ja hiljaisuus. Elämää suurempi koira on pois maan päältä. Raw olisi kulkenut mun rinnalla vaikka maailman ääriin saakka, vaikka sen jalat ei olisi enää kantaneet. En voinut enää muuta, kuin antaa sille jalat takaisin, sillä ainoalla keinolla, jolla se oli enää mahdollista. Suurinta rakkautta on osata päästää irti, silloin kun aika on, vaikka se tekisi kuinka kipeää.

Tilanne on ollut yhtä veitsen terällä elämistä, on ollut iho-oireita, suun ja nielun oireita, koordinaation häiriöitä, halvausoireita ja lopulta todennäköisesti myös jatkuvasta pienestä epäpuhtaudesta johtuvia kipuja muualla kropassa. Rawn alkoi ontumaan lopulta todella rajusti. Jo lääkityksen alas ajamisen aikaan huomasin muutoksia liikkeessä huonompaan suuntaan ja mietin mielessäni, missä kulkee raja - minkälainen liike on vielä ok ja mikä ei. 

Siitä olen kiitollinen, että pystyin vielä tarjoamaan Rawlle parhaat mahdolliset viimeiset hetket mitä se kuvitella saattoi. Vein sen uimaan ja samalla pienelle metsälenkille Ricon kanssa. Tokoiltiin myös juuri ennen lähdön hetkeä yhdessä viimeisen kerran ja vain ja ainoastaan siksi, että Raw rakasti sitä niin paljon <3 niin minäkin rakastin - Rawta ja yhdessä tekemistä tuon timantin kanssa <3

Rawssa eli niin suuri ilo, valo, aurinko, elämän halu ja positiivisuus. Tuntuu, että juuri nyt se kaikki on poistunut Rawn myötä elämästä. Raw on kuitenkin tuonut lyhyen elämänsä aikana niin paljon iloa, hymyä ja hauskuutta tähän maailmaan. Vielä kyyneleet virtaa pitkin poskia Rawta muistellessa, mutta toivon että joku päivä voin hymyillä sillä samalla aurinkoisella hymyllä, kuin Raw aina hymyili.

Hyvää matkaa maailman rakkain Raw,

mulla on niin järkyttävä iso ikävä <3

RAW 30.11.2011 - 22.05.2016

"Sä laitat hymyn vielä kiertoon, 

uppoudut viimeiseen tangoon. 

Mä tänään kosketan sua viimeistä kertaa."

Kuin viimeistä päivää täällä

"Mustavalkeasta joukosta poikkeat, 

tuntemattomalle hymysi osoitat

Se katsoo sua kuin mielenvikaista

Mut ei se haittaa mitään, koska et välitä enää

Tuntematta tuomita saa

Koska kyyneleesi kuivaa 

joku, joka on päättänyt tehdä niin

Palauttaa sun uskon ihmeisiin

Voit elää niin 

kuin viimeistä päivää täällä,

kokeillaan kepillä jäätä.

Antaudu ehdoitta rakasta,

silläkin uhalla, että turpaan saat."
https://www.youtube.com/watch?v=Y5Cj2FVzrsk

Kuva on vanha ja Raw näyttää jotenkin terveeltä vielä tuossa. Kyllä tämä rakkaan ystävän hyvinvoinnin punnitseminen tuntuukin raskaan vastuulliselta tehtävältä. Joka päivä sitä asettaa niitä hyvän elämän rajoja ja miettii kummalla puolen me mennään. Raw on koira, jonka häntä heiluu ja ilme on yhtä iloinen vaikka tilanne olisi kuinka huono tahansa. Muistan sen ensimmäisen Vepekoeviikonlopun, jolloin tuomari sanoi Rawn hukkuvan pelastamisen jälkeen, että pää menee kovempaa kuin kroppa pystyy. Sama taitaa päteä yhä, kroppa ei pysty vastaamaan siihen, mitä pää tekee. Ja tämä kaikkihan siirtää yhä enemmän vastuuta minulle.

Treenaaminen on ollut enemmänkin jotain satunnaista puuhailua, kun Raw ei oikein kunnolla pysty muuta kuin puuhailemaan ja Rico on toki saanut mun ja oman mielensä virkistykseksi puuhailla mukana. Jotenkin tällainen on vaan mulle itselleni kovin vaikeaa. Joten ihan extempore päätin ilmoittaa Ricon kisoihin, jotta saisin vähän potkua tähän hommaan, noh Rico nyt ei ehtinyt juuri treenailla, enemmän meni sääntöjen opiskeluksi itsellä :D Mutta myönnettävä on minunkin (tästä käytiin joku aika sitten keskustelua yhden kaverin fb-seinällä) että vaikka en pidä itseäni mitenkään kilpailuhenkisenä tyyppinä, (-juu en todellakaan, jos joku tulee haastamaan - niin voi haastaa ihan keskenään itsensä :D Mä en osallistu siinä kohtaa enää niin mihinkään;) ) - niin omat tavoitteet rakentaa kuitenkin ihan erilaisen treenimotivaation. Mä myönnän että vähän nautin tästä jälleen pitkästä aikaa.

Rixa sai sit tosiaan uuden kisakirjan haltuunsa. Siellä me pyörittiin ympyrää ja homma oli hetkessä ohi ja me molemmat vähän ihmeissään mitä tapahtui. Mutta vire oli oikein kiva ja asenne kohdallaan. Mua tuupittiin käteen, kun mä olin ihan pää pyörällä. Lajina siis RT, jotain kontrollin puute merkintöjäkin saatiin kun tuo korrekti tekijä oli liian iholla <3 Talven työ on siis ehkä tuottanut vähän tulosta ;) Heh,  hassu laji - saa tehdä vaikka ja mitä, mutta ei sitten puoltakaan siitä mikä on kiellettyä ;) Niin joo, ja kai me sääntöjenkin mukaan mentiin, kun saatiin pisteitä 99p ja 95p ja vähän palkintojakin ;)

Sun voimattomuus on sille valtaa

Eläinlääkärireissu selvitty hengissä. Olihan sitten rankka päivä kaikkinensa. Neurologisessa tutkimuksessa havaittiin selvästi alentuneet asentotuntoreaktiot vasemmalla puolen, joka nyt oli selvää jo mennessä. Magneetissa oli nähtävissä, että aivojen leesio oli mahdollisesti pienentenyt, eli kortisonilla oli ollut kuitenkin jonkin verran vaikutusta. Mutta Raw ei tule enää palautumaan koskaan ennalleen. Olemassa olevat oireet on ja pysyy. Mutta kuten neurologi sanoi, Raw kuitenkin pystyy vielä korjaamaan asentovirheet, liikkuu hyvin ja pystyy syömään. Eli selviytyy elämästä ja elämän perusasioista toistaiseksi ihan hyvin.

 Nyt on aloitettu lääkityksen alasajaminen. Riski siitä, että tilanne ei pysyisi tällaisena, vaan tulee huononemaan on suhteellisen suuri. Mutta se miten Raw reagoi lääkkeen lopettamiseen kertoo jo paljon. Tosin hyvin alkanut elämä ilman lääkkeitä voi katketa koska vaan tilanteen pahenemiseen. Nähtävästi tapaukset ovat etenemiseltään niin yksilöllisiä, että on todella vaikea antaa tarkkaa ennustetta. Raw painon putoaminen on ollut selvää jo koiraa koskiessa, mutta nyt se muuttui konkreettiseksi luvuksi vaa alla käynnin yhteydessä. Kisakuntoinen Raw painoi noin 20kg ja nyt sairauden koettelemana vain enää 15,8kg - aika hurja painon pudotus sanoisin. Johtuuko se yksin kortisonista, vaiko myös sairaudesta itsessään - se selvinnee ehkä nyt kun lääkitystä lähdetään pudottamaan. Sanomattakin selvää on, etten voi antaa Rawn kuihtua loputtomiin. Mutta nyt katsotaan vielä, mitä tämä lääkityksen muutos tuo tullessaan.

Onhan tämä lohdutonta. Mutta lopulta mikään ei ole ikuista, viimeinen päivä koittaa meille kaikille ja meidän kaikille koirille, niille kaikista ihmeellisimmille ja rakkaimmillekin joskus. Tähän on turha takertua kynsin ja hampain kiinni. Nyt mennään ja eletään ja katsotaan. Itketään sitten kun on itkun aihetta ja aika sille. Mutta elämä on liian lyhyt, sille että itkettäis vaan joka päivä, koska mitään ei ole juuri nyt tehtävissä.

Jos se ei tapa, niin se todellakin hajottaa

Blogi on viettänyt hiljaiseloa ja syystä. Asiat eivät ole edenneet suuntaan tai toiseen. Toisaalta voisi olla niin paljon kirjoitettavaa, mutta toisaalta en edes tiedä mistä aloittaisin.. Puoli vuotta on nyt takana lääkekuuria ja mikään ei ole oikeastaan muuttunut. Raw on vain kutistunut entisestään. Tuntuu, ettei ruoka ota kiinni enää koiraan ja lihakset vain häipyvät.

Rawn jalka/jalat oireilee edelleen. Halvausoireita tulee ja menee, joka ikinen päivä ne ovat läsnä meidän elämässä. Muttei koskaan niin, että ne veisivät koiralta ns. jalat alta. Raw on voinut vallan hyvin elää ns. kotisessen elämää.  Näin kai moni kulmakuntien koira elää..  Lenkkejä olen uskaltanut pidentää, mutta toki täytyy pitää järki päässä niiden kanssa. Lenkeillä saan alku-spurtti-jännitteen jälkeen Rawn rentoutumaan tosi hyvin ja se liikkuu selvästi sopivaa vauhtia kroppaansa kuunnellen. Liikkuminenhan on tilanteeseen nähden tosi hyvää. Mutta treenaaminen on ollut jäissä. Koira toimii juuri niin kuin se on työstetty ja mitä siltä on haluttu. Pienetkin rauhallisemmat liikkeet saa sen jännittämään kroppansa hyvin eri tavalla ja silloin se väsyy ja veltostuu hetkessä. Selvää on ollut, ettei treeni tee sille hyvää. Palkkaus tilanteissa koiran huutaminen myös kertoo omaa tarinaansa. Kierrokset nousee aivan liian korkealle ja uskoisin myös, että kyseessä on jonkinmoinen turhautuminen kun yrittää tehdä niin kovin, muttei kroppa vastaa siihen mitä pää tahtoo. Joten kaikki treenaamiseen liittyvä on pistetty jäihin ja yritetty hakea vain hyvin stressitöntä ja rentouttavaa puuhaa.

Nuo suun/kielen oireet myös vaikeuttaa mitään palkkaukseen liittyvää, koska Rawlle on vaikeaa antaa ruokaa suuhun. Raw ei meinaa joka hetki saada otettua kädestä/ maasta/ kiposta ruokaa. Ahneutta on sen verran, että usein se yrittää niin kauan, kunnes onnistuu lopulta. Mutta tässäkin ollaan jouduttu opettelemaan ihan uutta tapaa miten saadaan ruoka mun kädestä koiran suuhun. Täynnä oleva ruokakuppi on helpompi tyhjentää, koska siinä on niin paljon tavaraa. Mutta ruuan loppuvaiheessa töitä joutuu selvästi tekemään paljon enemmän, jotta kaiken ruuan saa nostettua. Syömättä ei kaveri ole koskaan tämän vuoksi jäänyt, mutta vaikeuksia selvästi on. Viime vuoden puolelta video aiheesta, jossa vilahtaa myös jalan ongelmat: Klik

Toinen ongelma tuon suun muodostuu siitä, että vahingossa on alkanut nieleytymään "tavaraa" jota ei ole koskaan ennen ollut tarvetta syödä. Tässä kohtaa voin vain todeta, että tunnen oman koirani sen verran hyvin, että tiedän - sen haluavan leikkiä esim. kävyillä ja kantaa niitä, mutta ei syödä niitä. Syömis-tarkoituksessa kaiken "roinan" haaliminen olisi muutenkin hyvin erityyppistä toimintaa. Mutta paljon tavaraa on mennyt vahingossa kurkusta alas ja sitten niitä tietenkin yökitään ja oksennellaankin, onneksi ei olla vielä jouduttu lekuri reissuille tämän vuoksi. Paljon arjen haasteita ja hidasteita on siis kertynyt Rawn sairauden myötä. Pakkasillakin ilmeni ihan uusi ongelma kun nuo hermohäiriöiset jalat ei meinannut tuntea kylmää riittävään nopeasti. Tässä vielä vertailukohtana video, joka kertoo miten iloinen ja hyvin liikkuva Raw kuitenkin on, kun saa mennä rennosti ja vapaasti: Klik Voi tätä ristiriitaisuuden määrää, samaan aikaan ihan hyvä vointinen ja kuitenkin niin kovin sairas.

Ensi viikolla meillä on edessä kontrollikäynti neurologilla. Ajatukset on kovin sekavat sen suhteen. Rawhan on myös reagoinut tosi voimakkaasti anestesiaan (joka johtunee juurikin aivoista), niin väistämättä mielessä on myös se tosiasia, että mitä aivoissa on tapahtunut tässä välissä ja onko Rawlla edes enää mahdollisuutta selviytyä anestesiasta. Kyllä täytyy sanoa, että tämä tilanne on käynyt aika raskaaksi hyvin monellakin eri tapaa.

Elämisen arvoinen elämä

Törmäsin tuossa facebookin bordercollie ryhmässä keskusteluun bordercollie collapsesta. Sairaudessa on yhteneväisiä oireita Rawn sairauden kanssa. Kukaan ei vaan oikein tunnu varmaksi tietävän kovinkaan paljon(?) faktatietoa kyseisestä sairaudesta. Uskoisin kuitenkin niin, että Rawn tapauksessa ei ole kyse collapsesta. Collapsessa koirat saavat ymmärtääkseni oireensa kohtauksina, toipuvat pian ennalleen ja kohtauksen laukeaminen vaatii jonkin ärsykkeen - fyysisen rasituksen tai kiihtymisen. Tässä jo kaikki eroaa Rawn sairaudesta. Ei saa kohtauksia, ei tarvitse ärsykettä, eikä ns. palaudu vaan oireet on sellaisina kuin ne on koko aika. On jotenkin sellainen olo, että kovinkaan moni ei ymmärrä mistä tässä on kysymys. Miten vakavien asioiden äärellä ollaan ja samaan aikaan kuitenkaan tilanne ei ole juuri nyt katastrofaalinen - vaikka onkin. Huoh..

Yleensä en viitsi vaivautua osallistumaan noihin sosiaalisen median keskusteluketjuihin, koska niissä asia lähtee yleensä aina lapasesta ja mielipiteitä jaetaan turhankin kärkkäästi, ymmärretään toisten kirjoittamaa väärin ja ollaan aina niin oikeassa.. Mutta tuohon aiemmin mainittuun osallistuin ihan uteliaisuudestani kyseistä sairautta kohtaan ja pystynkin olemaan ärsyyntymättä asiattomista kommenteista ja etsimään vain tarpeellisen tiedon. Siinä samalla ketjussa nostettiin esille tuo elämisen arvoinen elämä, kukin keskustellen omalla tyylillään ja tavallaan. Ottamatta siihen kantaa sen enempää, pysähdyin hetkeksi miettimään tuota elämisen arvoista elämää.

Se ei olekaan aina niin helppo määritellä. Eri koirilla se voi käytännön tasolla tarkoittaa niin erilaisia asioita. Pysähdyin miettimään, että enhän minä vain ollut jäänyt kiinni johonkin harhakuviin, enkä nähnyt Rawn todellista tilannetta. Minulta on kysytty, lähteekö Raw nyt viimeiselle matkalleen. Ei vielä, ei lähde. Se olisi enemmänkin rikos nyt tuossa kunnossa olevaa koiraa kohtaan. En voisi ikinä luopua Rawsta vain sen tähden, ettei se pystyisi kisaamaan. Sen tähden kyllä, että sen elämä ei olisi enää elämisen arvoista. Kun on olemassa vielä mahdollisuus, niin nyt hoidetaan ja odotetaan. Yksi isoimmista tekijöistä on myös se, että ei ole kipua. Jos koira olisi kovin kipeä, niin tilanne olisi hyvinkin toisenlainen. Paljon on tullut mietittyä sitä, että millaista elämä on sitten, jos jotain häiriöitä jää jalkoihin ja/tai suuhun, jos tunto ei palaakaan koskaan ennalleen. Mitä sitten? Päästäänkö koskaan siihen tilanteeseen, että voidaan lenkkeillä ja liikkua suht normaalisti ja se ei pahenna tilannetta. Mielestäni koiran pitää pystyä kuitenkin nauttimaan elämästään.

Luin jokin aika sitten artikkelin aivovammasta kärsivästä naisesta. Nainen on todettu työkyvyttömäksi. Väsyy todella nopeasti, ei muista kunnolla oppimiaan asioita. Siitä huolimatta jäljelle kerrotaan jääneen tarmokkuutta, ongelmanratkaisukykyä ja rohkeutta. Hirvittävän väsymyksen vuoksi asioiden tekeminen onnistuu vain lyhyissä pätkissä. Hän on työkyvytön ja silti erittäin kyvykäs. Harrastaa "hurjia" juttuja. Mutta voi unohtaa esim. ettei ole syönyt. Vaikka kyse on ihmisestä ja erilaisesta ongelmasta, niin nämä kertoo jotenkin valtavan paljon millaisena aivojen sairaudet tai vammat voi esiintyä.

Tosin Rawiin palatakseni, tilanne on enemmän "elävämpi" ja nyt odotetaan jääkö pysyviä vaurioita vai mihin suuntaan tilanne kehittyy. Mutta juuri aiemmin mainitun tyyppiset asiat tekevät Rawn tilanteesta vaikean selittää ja ymmärtää. Se väsyy todella nopeasti, ei kykene haistamaan joka hetki, koordinaatio on heikko. Vasemman puolen jaloissa esiintyy silloin tällöin (=joka ikinen päivä, mutta häiriöt eivät näy kokoaika vaan normaalin liikkeen ohessa nopeasti ohimenevinä) hermotuksen häiriöitä. Mutta samaan aikaan se liikkuu suurimman osan ajasta normaalin näköisesti, on hyväntuulinen ja iloinen, kivuton ja valtavan elämän haluinen. Olen vaan huomannut miten vaikeaa on vastata siihen, miten Rawlla menee? No päin persettähän sillä menee. Hermotus ei ole korjaantunut ennalleen. Mutta aika kivastihan sillä toisaalta menee. Se saa lenkkeillä lyhyempiä lenkkiä, leikkiä käpyleikkejä ja olla välillä vapaana, tehdä vähän jotain pientä aivojumppaakin ja rakastaa niin paljon <3 On vain tämä tulevaisuuden tietämättömyyden ja odottamisen tuska...

Rohkeus ei oo sitä ettei pelota..

Mitäkö meille kuuluu nyt.. No jaa - vaikea kysymys, johon on vaikea vastata. Raw ei ole kuoleman kielissä, sillä ei oletettavasti ole kipuja ja se on ihan hyväntuulinen. Se näyttää ulkopuolisen silmään ihan jopa normaalilta. Mutta ei se pysty lenkkeilemään samoja matkoja/aikoja kuin ennen, saatikka treenaamaan. Se väsyy ja "löystyy" tosi nopeasti. Onhan se toipilas, vähän kuin itse lähtee kipeänä lenkille, ei vain jaksa eikä pysty. Järjetön säätäminen on jäänyt pois ja elämä on suhteellisen tasapainoisen rauhallista. Tavallaan se on huomattavasti helpompaa, kun koira "hyväksyy" osansa eikä pura itseään tyhmiin toimintoihin. Mutta onko kyseessä vain tilanteen hyväksyminen vaiko kunnon romahtaminen niin, ettei jaksa enää säätää ylimääräistä.. 

Ricon kanssa kävin jonkun kerran Vepetreeneissä, eikä se yhtään helpottanut oloa, päinvastoin. Olihan treeneissä ollessa hetkiä, kun pystyi vain unohtamaan ja toisten ihmisten seura teki tehtävänsä positiivisessa mielessä. Mutta lopulta aina iski se epätoivo ja valtava kaipuu, kun en pääse Rawn kanssa enää.. Suunnitelmista ja tavoitteistaan irti päästäminen on yllättävänkin tuskaista. Tehtiin töitä ja kehitystä tapahtui. Tiedän mihin kaikkeen Rawlla olisi ollut mahdollisuuksia ja tottapuhuen olisin uskonut, että se olisi siihen pystynytkin tämän kesän aikana. Samalla olen miettinyt, onko tavoitteet liian tärkeitä minulle itselleni? Onko tämän tarkoitus olla karkea opetus siitä, että vaikka tavoitteita asettaa, niin samalla on osattava vain päästää irti lopputuloksesta.  Yksi elämän vaikeimpia asioita itselleni tuo luopuminen, irti päästäminen - ihan kaikessa. Sitä mä opetan koirille, mutta pitäisköhän itsellekin..  Ja jostain luin, että mitä enemmän pystyy luopumaan sitä enemmän voi saada.

Tätä elämää kun ei aina ihan kaikessa voida ohjailla, niin on vain jatkettava päivä kerrallaan ja annettava Rawlle paras mahdollinen elämisen arvoinen elämä kesti se sitten vielä vuosia tai vain kuukausia. Sitähän me kukaan ei voida koskaan tietää.. 

Pidäthän kiinni jos astun yhden pitkän askeleen. Nostatko pystyyn, jos horjahdan ja putoan polvilleen

Kovin on sanaton fiilis vieläkin.. En  tiedä mitä kirjoittaisin tai miten tämän aloittaisin. Tuon Vepekokeen jälkeisenä päivänä kaikki kääntyi päälaelleen, vajaa kolme viikkoa sitten. Ne kaikki upeat fiilikset murtui vuorokauden sisällä. Huomasin lauantaina, että autoon hypätessä Raw meinaisi kolauttaa jalkansa takapuskuriin ja kokeen jälkeen otetussa kuvassa sen tassu oli hetkellisesti kummallisessa asennossa, mutta koira liikkui jälleen sen jälkeen ihan puhtaasti, eikä vaikuttanut mitenkään erikoiselta. Ja Raw nyt on ollut koko pienen ikänsä vähän koheltaja. Väsynyt se oli myös, mutta Vepekoepäivän jälkeen se on ihan normaalia, että uni maistuu illalla.

Jotenkin seuraavana päivänä oli kuitenkin sellainen olo, että kaikki ei ole kunnossa, vaikka mitään erikoista ei ollut havaittavissa. Tokotreeneissä se sitten paljastui, kaikki ei todellakaan ollut kunnossa. Toisen puolen jalkojen hermotuksen kanssa ilmeni yllättäen kesken hyvin alkaneen treenin ongelmia. Raw pysyi jaloillaan koko ajan, mutta jalkojen selkeitä virheasentoja ilmeni. Raw oli myös huomiota herättävän väsynyt, nukahti heti tosi sikeään uneen, kun nostin sen autoon. Seuraavana päivänä päästiin Aistiin neurologille ja selvää oli jo tutkimuksen perusteella että jotain on vialla. En tiedä edes mikä olisi voinut olla pahinta tai olisiko "hyvää" löydöstä voinut ollakaan.. Syy löytyi magneettikuvissa aivoista ja diagnoosiksi saatiin granulomatoottinen meningoenkefaliitti, joka on siis immuunivälitteinen sairaus. Toki löydös voi viitata kasvaimeenkin, josta olisi saatu täysin varmuus vain aivoleikkauksella, joka ei tässä kohtaa olisi ollut millään muotoa järkevää. Ensimmäinen ajatus - diagnosoitua sairautta tuntematta - oli, että tulehdushan saadaan hoidettua lääkityksellä kuntoon, mutta totuus valkeni pian. Asia ei olisikaan niin yksiselitteinen, yhden tilaston mukaan 1/3 ei selviä, 1/3 jää pysyviä ongelmia tai sairaus uusii ja 1/3 on se mahdollisuus paranemiseen. Kyllähän se kuulostaa pelottavalta, kun puhutaan aivoista ja koiran oma hermojärjestelmä on se joka aiheuttaa tulehdusta hermostoon. Nyt ollaan tässä tuskaisessa tilanteessa, että eletään päivä kerrallaan ilman minkäänlaista ennustetta tulevasta.

Koko loppukesän ja tulevan talven suunnitelmat siirtyi kertalaukauksesta romukoppaan. Miksi noin mahtavan koiran kohdalle pitääkin osua kaikki tällainen.. Ainut hyvä puoli tässä tilanteessa on, että Rawlla ei ole kipuja. Näin on eläinlääkärikin lausuntoon kirjoittanut, niin tuskin olen aivan väärässä.  Helpottavaa on myös, että vaikka Raw on toipilaana, niin sen liikuntaa ei ole rajoitettu remmin päähän. Se ei tietenkään saa joutua kovaan rasitukseen, mutta vapaana liikkuminen ei ole kohtuuden rajoissa kiellettyä. Ja tuon eläinlääkäri käynnin jälkeen Raw on piristynyt aivan valtavasti.  

Kyllä tässä on tullut kelattua vähän liikaakin kaikkea taaksepäin ja jotenkin tuntuu, että monet asiat on saaneet selityksiä. SM:ien jälkeinen hetkellinen epäpuhtaus liikkeessä ja ontuminen saattoi jo enteillä tätä, mutta kukapa olisi osannut arvata, että ontuman syy löytyisi aivoista, koska silloin hermotus oli vielä täysin normaali.