Eli asiaa lonkkakuvista ja Agilityn SM:istä, ellei sitä otsikosta voinut päätellä.
Agility SM kisafiilikset on niin pinnassa, että aloitetaan niistä. Kisattiin Ricon kanssa lopulta oikein hyvällä mielellä. Vaikka lähtökohdat taisi olla mitä surkeimmat. Kenraalit, joissa en saanut itsestäni irti mitään, kaikki meni ihan reisille ja ihan voi katsoa peiliin omaa naamaansa, jalkojaan ja sydäntään. Lauantai aamuna oli ehkä maailman surkein kisaan lähtö. En muista ikinä toivoneeni niin paljon, ettei tarvis nousta ja lähteä.. Kun elämä on hajallaan, niin se vaan on.. Kisapäivä ja ihmiset ympärillä kuitenkin sai mun mielen huomattavan paljon paremmaksi. Usein on vaan mentävä, vaikka tuntuis miltä. Ricon kanssa luultiin juoksevamme nollarata - takkuileva sellainen, mutta sainkin kuulla, että koiruus oli tullut pituuden vinoon. No voin kertoa, että ei paljon yksi pituus tuntunut missään. Hyvällä mielellä oltiin siitä huolimatta, mutta varmaan se kuuluisi vähän harmittaa, että vois onnistua? Kai sitä pitäis haluta vähän enemmän?
Sunnuntai aamulle sain haettua paljon paremman kisafiiliksen. Mitä tästä opittiin? Jos et kisaa perjantaina, niin käy edes kisapaikalla hakemassa SE fiilis! Yksilöradan alussa yksi kaarre levisi, niinkuin olin epäillytkin ja en siltikään valinnut ohjausta eritavalla, miksi ihmeessä? No siitä johtuen ajauduin suunnittelemattomaan paikkaan lähettämään koiran putkeen ja hupsista, hetkeksi hukkasin radan -Tiesin kyllä minne pitää mennä, mutta seuraava hyppy ei ollutkaan siellä missä piti, tästä taas seurasi myöhästyminen seuraavassa kriittisessä kohdassa, mutta homma pysyi silti näpeissä. Sitten ihan odottamattomassa kohdassa koira ei irronnutkaan hypylle vaan kaarsi kiellon sieltä. Eli vitonen karsintahypäriltä, eikä asiaa finaaliin. Ei me oltaisi totta puhuen tänä vuonna yhtään enempää ansaittukaan. Siksikö mua ei lopulta harmittanutkaan?
Meidän meno on nyt kovin tökkivää ja takkuilevaa, jos tätä haluaa hioa ja parantaa, niin tuo tökkivyys on saatava pois ja eteneminen sulavammaksi. Tällaisten kisojen jälkeen saa aina aikamoisen motivaatiopiikin tehdä asioille jotain, mutta jos jotain meinaa saada aikaan, on ensi kautena aika tehdä asioita eritavalla. Se on taas toinen juttu onko itsestä siihen koskaan? Kaikista ei varmaan koskaan saa yhtä ketterästi eteneviä taitavia liikkujia. Hmmm.. Ja tämä tuo taas tapetille sen tosiasian, että pitäisi keskittyä siihen johonkin, eikä vähän kaikkeen ja onko se jokin tämä, vai joku muu? Mua niin ärsyttää tehdä asioita vain puoliksi..
Raw sai kokea viime viikolla ne ensimmäiset känninsä. Ja niin kovaa jätkää piti esittää, ettei millään meinannut sammua. Eihän sitä nyt voi heti sammua - tietenkään, kun on hyvät kännit päällä. Silmät tarkistettiin ensin - ne oli kunnossa. Lonkat lähti A:na tai B:nä ja olat oli priimaa, mutta.. sitten löytyikin jotain odottamatonta ja pysäyttävää.. Kyynärät lähti matkaan 2/1.. Kuulemma ei pitäisi tän kokoluokan koiran menoa hidastaa, mutta jotenkin epäilyttää kyllä enemmän kuin paljon. Ja joo, jos tehdään vaan vaikka tokoa, niin tuskin vaivaa - ainakaan pahasti, mutta entäs agility? Oliko se sitten tässä? Ihan tosi? En mä nyt suunnitellut agilitya lopettavani, vaikka se Raw:lla on hieman toissijaisena harrastuksena ollutkin. Vai voinko jatkaa tällä tavalla kevyemmin tekemistä, rikonko koiran lopullisesti? Jotenkin haikea fiilis näiden AgilitySM:ien jälkeen. Saanko ikinä Raw:n kanssa olla mukana noissa karkeloissa... SM:t tuntuu taas saavan janoamaan yhä enemmän - sitä agilityn mukanaan tuomaa mieletöntä fiilistä..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti