Ensimmäisen keskustelutuokion aikana itselleni avautui miten virhekeskeinen laji toko onkaan. Se on varmasti yksi iso syy, miksi osa ihmistä ei yksinkertaisesti viihdy lajin parissa, enkä ihmettele sitä yhtään. Koko treenaaminen perustuu tavallaan ongelmille ja virheille. Itse ohjaajan harteilla (ja treenikavereidenkin vähän? :D) on muistaa positiivisuus ja onnistumiset. Kouluttajallekin usein mennään näyttämään se thö virhe, isoin ongelma. Ja koulutuksesta ei ole mitään iloa, jos kaikki vaan onnistuu - eikä ongelma tule esille. Se on se juttu, siihen keskitytään. Ja niinhän tavallaan kuuluukin, jotta se paljon puhuttu kehitys ei pääse pysähtymään. Mutta siinä sivussa piilee iso vaara. Sellainen negatiivisuuskierteen vaara. Se, ettei olekaan enää koskaan tyytyväinen mihinkään. Kun kysytään koiran kehityskohteita, voin varmasti latoa ne tulemaan vaikka keskellä yötä täydestä unesta herätettynä. Mutta kun kysytään koiran vahvuuksia.. Niin.. ööh, vahvuuksia?
Kuinka huomaamatta tuollainen ajatuspyörä voi imaista mukaansa. Siinäpä sitten treenipäiväkirjaa positiivisuuspäiväkirjaksi muuttaen on tullut mietittyä myös lajin arvostelukeskeisyyttä. Virhe on toki virhe -väärä asento, liikkeen suorittamatta jättäminen jne. Mutta se kaikki loppu koostuukin siitä, mikä tuomarin silmää miellyttää. Mitä korkeammalle mennään sen isompaan rooliin se vain nousee. Esim. vauhtia arvostellaan, mutta sitä ei mitata. Nopeudella ei ole mitään merkitystä, vaan sillä miltä se näyttää. Näyttääkö koira aktiiviselta, näyttääkö se olevan ohjaajan kanssa yhdessä, näyttääkö se siltä, että se käyttää voimaa jne. Toisten mielipiteiden, sanomisten tai sanomatta jättämisten ei saisi liikaa antaa vaikuttaa omaan tekemiseen. Tavoiteltava tokosuoritus on kuitenkin sellainen, jonka tulisi miellyttää mahdollisimman monen ihmisen silmää. Näyttää hyvältä. Kuinka paljon toisten mielipiteillä onkaan lopulta merkitystä tokon kaltaisessa arvostelulajissa?
Erittäin hyvä kirjoitus ja paljon ajattelemisen aihetta... Kiitos!
VastaaPoista