"Sinä kiipeät hattaravuorta ja koetat päästä huipulle ennen iltaan. Sinun sanasi pitää, kuin lukin seitti. Kuljet haurasta kuun siltaa..." Agilityn SM kisaviikonloppu takana - joukkue ja yksilöradalta -molemmilta hyl. Aiheuttaa yllättävän paljon ajatuksia ja samaan aikaan ei ole niin mitään sanottavaa - kovin tyhjentävää.. On viikonlopun aikaan ehtinyt miettiä agilityn syvintä olemusta ja omaa suhtautumista lajiin useaan otteeseen. Miksi lopetin aikoinaan Pekon kanssa? Aloin olla samassa pisteessä, kuin Ricon kanssa pian olen. Agility rakentuu sm:ien ja karsintojen ympärille. Milloin se lakkaa olemasta kivaa? Onko raja jälleen vastassa? Ei enää hyviä kontakteja ja mukavia ratoja - Ainoastaan menetettyjä sekunteja ja vääriä ajoituksia? Pitäisi etsiä enemmän positiivisia asioita...
Lauantain rata oli jotain aivan kamalaa- en edes tiedä mitä kaikkea radalla ehti tapahtua. Fiilis oli sellainen, että olen aivan väärissä kisoissa - mikään ei vaan ottanut onnistuakseen. No sehän tiedetään, kun pakka kerran hajoaa, niin sen kasassa pitäminen on suunnattoman vaikeaa.. Sunnuntain radalta jäi sentään parempi fiilis, tehtiin edes jotain yhdessä ja oikein. Rico lähti liikkeen mukana kepeiltä ennen viimeistä pois ja vähän ajan päästä se hajoaminen sitten hajotti mun ohjauksen jälleen.. No koiraan olin kuitenkin tyytyväinen, vaikka kyllä se treeneissä kepeillä kestää ton verran liikkumista. Ja mun oma liike - hitto vie, miksei ne jalat voi liikkua vaan tallaa paikoillaan ja niin hitaaseen tempoon...!! Saakohan sitä koskaan muutettua? Yritämme kasata itsemme jälleen ja jatkaa eteenpäin. Miten se meni - leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä??
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti