Sä oot kerran jo luullut, etten tuu koskaan toipumaan ja silti siinä sä kaikkien mukana huudat kovempaa.
Niin mä voin luvata, et aina lopulta sä selviit mistä vaan ja ihan todella ei ole rajoja nyt kun tanssitaan."
Sunnuntaina suunta kohti Hyvinkäätä ja luvassa oli agilitya kolmen startin verran. Matkalla mielessä pyöri se tosiasia, että nyt on kulunut vuosi ja se yksi päivä ensimmäisestä A-sertistä. Samalla yritin karistaa ajatusta mielestäni ja hoin itselleni, että "Me mennään tekemään kivoja ratoja. Kiva kisatreenipäivä luvassa. Tehdään niin hyvin kuin osataan. Kisataan itseämme vastaan." Ensimmäiselle radalla lähtiessä valioajatus hiipi kuitenkin piruna olkapäälle. Rata oli mukava ja täysin tehtävissä. Pituudella olin kuulevinani kolinaa ja turhautuminen iski tikarin lailla.. Ohjaus herpaantui ja pari estettä ennen maalia annoin koiran ottaa matkalta yhden ylimääräisen esteen. Ja sieltä pituudelta ei sitten tullut virhettä...!
Toiselle radalla lähdin jo nöyränä ja ajatukset oli todellakin vain hyvän radan tekemisessä ja siinä ehdinkö tokan vikan putken taakse, jotta saan koiran kääntymään putkesta oikeaan suuntaan. Ja kaiken lisäksi en edes ehtinyt! Rico pyörähti väärään suuntaan putkelta, mutta sain sen kalasteltua vielä viimeiselle esteelle ja siis nollalla maaliin. Muiden suorituksia katsellessa olin jo varma, että ollaan tiputtu jo kauas kärjestä, mutta oltiinkin yhä kolmannella sijalla, joka säilyi kisan loppuun saakka. Yllätys oli suuri, kun tajusin, että serti osuu juuri meidän kohdalle. Minun pikkukeepiestäkö tuli nyt AVA? Uskomatonta!
Viimeisellekin radalle sain pidetty pakan hyvin kasassa ja nolla jäi yhden riman päähän. Hitsin rima! Uskon, että sillä viimeaikojen surullisen kuuluisalla vekillä olisin voinut pelastaa sen, mutta kun piti yrittää jotain ihan muuta - Eikä koira parka saanut enää jalkojaan aseteltua oikein :/ No päivän saldo oli jo niin huima, että eipä noi pari rataa kauan jaksaneet harmittaa :) Hannalle sanoin viime vuonna, etten ota pentua, jos Ricosta ei tule valiota ennen sitä ja salaa mielessäni mietin, että tuplavaliota.. Mutta en sitä uskaltanut edes ääneen itselleni sanoa ja ajattelin, että taitaa olla liian iso pala purtavaksi meille, mutta mitä teki Rixulainen! Nyt on kyllä kuu ja tähdet siinä asennossa - että pikkumiehen kuuluu todellakin muuttaa meille. Eikös tätä vois kutsua jo kohtaloksi..? Ja minähän uskon kohtaloon...
Siinäpä aasinsilta pentuasioihin :) Viikonloppuna ehdittiin käydä pentuja katsomassa ja kuvittelenkohan, että pikkumies olisi tunnistanut minut? Ei kai? - Ne kyllä kaikki tulee tervehtimään sillä samalla iloisella avoimella asenteella ;D
Hanna sai taas toimia nopeana paparazzina, jotta saatiin kuvamateriaalia kasaan :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti