Pohjamutia myöten

Karsee kuume kaatoi minut sunnuntai iltana pedin pohjalle kyselemättä ja antoi koirille pakon sanelemana pari tarpeellista vapaa päivää. Harmillista vain, että joudun jättämään alueellisen valmennuksen ensimmäisen tapaamiskerran tämän takia väliin :(

Viime viikon päätti vielä kurjista kurjin tokotreeni.. Joskus olis vaan parempi olla lähtemättä. Nenä vuosi taas niin kovin, ettei loppua näyttänyt olevan tiedossa ja silti päättäväisenä lähdin hyvissä ajoin tokokenttää kohti, että saan Rawin kanssa touhuiltua jotain pientä ennen Ricon ryhmän alkua. Pelkkä leikkiminen ja juoksuaskelten ottaminen siinä samalla sai mut hengästymään aika huomattavasti. Ricon kanssa kentälle lähtiessä fiilis taisi olla pahasti pahemmalla puolella.

Heti alussa tuli taas kummitus vastaan -  Z, kolmen liikkeen sarjassa ja meidän tarvis pilkkoo sen treeniä ja keskittyä siinä seuraamisen säilymiseen. Viimeksi kokonaisena liikkeenä toimi hyvin ja sen vuoksi ennakointia välttääkseni olisi pitänyt ymmärtää tehdä toisin.. No kaikki jäävät tuli tehtyä oikein, mutta seuraaminen - ei siinä yhteydessä voinut seuraamisesta puhuakaan. Väliin tunnari, joka oli sentään hyvä! Koira vaan tarkisti kapulat useampaan kertaan, ennen valintaa. sen jälkeen siirtymispalkka. No perään kaukot ja lähes kaikkiin vaihtoihin tarvittiin kaksoiskäskyt.. Voi elämä - Nytkö se asenne meni pilalle siitä yhdestä ainoasta treenistä, jossa Ri veti herneen nenään junnauksesta ja toistoista -Ei voi olla totta! Ja siinä treenisssä sitä ei moitittu mistään. Yritin vielä varoa kaikkea negatiivista siinä treenissä. Sivussa tein näitä vielä uudestaan - sain onnistumaan ja kehuin kovasti. Päätin, että loppuun tehdään iloiset hyppynoudot puulla & vauhtipalkalla ja siihen on hyvä lopettaa. Mut Ri jähmeili sielläkin, eikä iloisuutta ollut esillä ollenkaan :( Lopulta sain ok toiston ja pois kentältä vähän kävelemään metsään.

Eihän tuosta tule mitään. En mä halua minnekään sm:iin lähteä hakemaan pahaa mieltä. Mun pitäis asennoitua siihen, että mitä vain voi tapahtua, koira voi mennä tuohon tilaan heikkona hetkenä ja miten minä henkisesti pystyn kantamaan sen ja pysymään itse positiivisena? Mulle olisi ihan sama (okei, ehkä valehtelen vähän - Ehkei nyt ihan sama, mutta ainakin lähes..) jos koira tekee liikevirheitä ja suorittaa asioita väärin, jos sen silmissä säilyy se sama iloisuus ja polte läpi niiden virheiden. Se on sitä paljon puhuttua asennetta. Samaa kai pitäis pystyä sanomaan itselleen.. Niin, kun kaksi tällaista herkkääkin herkempää olentoa tekee yhdessä töitä, niin toisen upotessa epätoivon kuiluun, toinen ei enää pysty kantamaan toista vaan ne uppoaa sitten yhdessä molemmat. Mun tehtäväni olisi hallita mun mieltäni paremmin ja olla menemättä tohon olotilaan mukaan, mutta kun uppoan siihen täysin, niin peli on menetetty..

Mutta tällä samalla hetkellä tiedostan sen tosiasian, että jos löydänkin itseni sm:stä, niin minua ei voi tsempata kehään ajatuksilla, "tehkää parhaanne" "tehkää jotain" - nämä on niin tuhoon  tuomittuja. Meidän pitää mennä kehään ajatuksilla: "Mitä vaan voi tapahtua ja jokainen saavutettu piste on voitto - Ole onnellinen jokaisesta." Mun pitää tiedostaa ja läpikäydä kaikkien liikkeiden kamalimmat kauhukuvat ja pahimmat möröt.  Niin ajatellen, en saa itselleni pahaa mieltä ja pystyn pysymään kuilun ulkopuolella, vaikka koira yrittäisi sinne pudotakin jossain vaiheessa - Silloin jokainen piste on oikeasti voitto. Ahdistun vain jo valmiiksi muiden ihmisten odotuksista ja kommenteista. Mutta ehkä on hyvä, että alan käsitellä asiaa jo nyt. On tämä harrastaminen kummallista. Oman päänsä kanssa joutuu tekemään sen suurimman työn ja saako sitä työtä koskaan edes tehtyä?

"Olisin jo voittanut, mutta en hallitse ajatuksiani."