sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Vielä lujaa mennään.. Mutta miten tää kaikki on tässä!?

Tuskaista rakkautta agilityyn. Mä niin pidän tosta nopeatempoisesta lajista ja vauhdista. 
Maanantain treeneistä oli niin paljon porukkaa pois, että Ricokin pääsi hetkeksi radalle - Sattui olemaankin oikein sopivasti suoraviivaista tykitystä - Just sitä mitä kaivattiin. Raw oli oikein pätevä, tehtiin kahdella hypyllä kaikenlaista ensimmäisen kerran näin niinkuin muuta, kuin suoraan palkalle etenemistä. 

Tiistaina Mian treenit, fokuksena Ricolla juoksuA - Itse en keskittynyt katsomaan osumiskohtaa, vaan hetsaamaan ja juoksuttamaan. Hyvin onnistui. Hyvä Rico, mutta miten homma toimii, kun tarvitaan jarruja, eikä voi tykittää suoraan? Pelkään, että siinä vaiheessa hajoo käsiin? Raw teki suoraan palkalle etenemistä ja nostatettiin lelun arvoa entisestään :)

Välissä vähän tokoilupäiviä - Joista jotenkin puuttui vaan tällä viikolla potku kokonaan - Huoh, ajatukset agilityssa? Perjantaina Raw kävi aamuaksat siskonsa ja Breen kanssa Veikkolassa. Tehtiin nyt toisen kerran muutamaa estettä, ilman sitä suoraan edessä odottavaa kippoa tai lelua. Jotain mullistavaa oli tapahtunut. Sehän eteni aika kivasti - jokin aika sitten ei olisi ollut puhettakaan, että tyypillä olisi ollut mitään käsitystä ympäröivistä esteistä, edettiin vaan palkalle, mutta nyt on selkeästi menty yksi pieni askel eteenpäin miljoonien askelten polulla :) Enkä ole luopumassa siitä palkasta, olin vaan niin "jumissa" sen kanssa, kun Raw ei ymmärtänyt suorittavansa jotain esteitä, vaan näki vain edessä odottavan palkan. Raw:n ja Ruskan treenit

Perjantai iltana Rico sitten vuorostaan Elinan treeneissä. En viitsinyt edes opetella, kaikkia 35 estettä, ei päästäis kuitenkaan loppuun saakka. Yllättäen edettiinkin ensi yrittämällä jotain 23 estettä, mitä nyt vähän jarrut oli myöhässä ja kaarrokset venähteli ja lopulta päädyttiin menemään koko pätkä loppuun  saakka. Elinan mielestä rytmi säilyi nyt paremmin, vaikka kyllähän sieltä paljon hiottavaakin löytyi. Mut suurimmat ongelmat on siinä, etten lähde ajoissa liikkeelle tai en jarruta ajoissa.. Treenistä jäi tosi hyvä mieli ja olin tyytyväinen.

Kotona videopätkiä katsottuani yhä uudelleen - iski epätoivo.. Mitä helvettiä minäkin itsestäni olen, joskus kuvitellut? Luullut jopa joskus osaavani juosta tai juosta lujaa? Just joo - Kyllähän matkalla alkoi juokseminen keuhkoissa aika ikävästi painaa  - Jos kunnossa olisi kohennettavaa muutenkin, niin entäs puolen vuoden jatkuvan flunssakierteen jälkeen - On suorastaan ihme, että pystyn juoksemaan edes noinkin paljon. Tarkoitus olisi ollut mennä tänään hölkkälenkille, mutta eipä ole menemistä TAASKAAN, kun pää on täynnä räkää ja olo sen mukainen. No mutta siitä flunssasta huolimatta vihaan tota omaa liikkumistani, ei se ole millään muotoa riippuvainen tästä puolen vuoden flunssasta - Flunssa on vain ikävä lisä kaiken päälle. Pitääkö mun vaan hyväksyä se, että en ole mikään pikajuoksija, eikä musta sellaista saa tekemälläkään. Pitäis varmaan hyväksyä.. Joo, kovasti töitä tekemällä saa varmaan ihmeitä aikaa, mutta miten tehdä, kun on koko ajan sairas!! Ja ihan todella, tykkään liikkua, rakastan agilitya, mutta vihaan juosta spurtteja - Inhoan sitä fiilistä, kun tuntuu, että keuhkot irtoaa. Toisaalta agilityn yhteydessä hetkittäin jopa nautin siitä, mutta ilman agilityä en.. Kuinka pitkälle on ihminen lajinsa vuoksi valmis menemään? Kuinka pitkälle, että se on sitä samaa kivaa ja mukavaa, joka alunperin vetäisi sinut mukaan tähän lajiin? Surullisinta tässä on se, että sattuu omistamaan koiran, jonka vauhti on riippuvainen omasta liikkeestä, niinkuin perjantaina todettiiin.. Pitäisikö vaan vaihtaa lajia ihan suosiolla. Tosta koirasta sais vaan niin paljon enemmän irti, se ohjaaja joka osais liikkua..  Voihan itku :(

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti