Näillä eväillä mun täytyy elää tässä

"Autuaan onnellinen"

Kuva vuodelta 2014

Vain se hetki, kun uskallat jakaa julkisesti jotain pientä positiivisempaan viittaavaa, niin se kumotaan välittömästi. Eipä nyt kovin hyvältä näytä, joskaan itse en kovin toivekas ole ollut enää aikoihin, valitettavasti. Pian on mennyt neljä pitkää kuukautta diagnoosin saamisesta. Eikä paranemista ole tapahtunut. Nyt tuntuu, että ollaan menty jopa takapakkia. Ja oliskin vain pelkät jalkojen oireet, mutta tuo onneton rasituksen sietokyky on surullista. Mun oma raja siitä, mikä on Rawta itseään ja mikä on sairauden aiheuttamaa alkaa hämärtymään. Onneksi Raw ei itse osaa surra kohtaloaan. On vain iloinen oma itsensä. Jossain määrin tuntuu kuitenkin, että liikkumisen halu on vähentymään päin. Tekemisen tarmo ja -halu ei, mutta se ei vaan kestä enää kovin pitkiä aikoja, kun väsymys vie voiton. Sitä vain välillä miettii kuinka kauan tällaista kestää? Tammikuulle asti pitäisi nyt vaan jatkaa sitkeästi liikaa asiaa ajattelematta. Sen verran Rawn sairaudesta on vielä selkiintynyt itsellekin, että kyseessä ei tosiaan ole vain aivokalvon tulehdus (jolloin paranemista olisi voinut olla jo odotettavissa), vaan sekä aivokalvon että aivojen tulehdus.

Vepekauden päättäjäisiä juhlittiin tänä viikonloppuna VPY:n porukalla ja viikko sitten HiHalaisten kanssa. Vaikkakin hyvin koirapainotteista keskustelua, niin tekee niin hyvää olla ilman koiria ja viettää vaan iltaa ihanien ihmisten seurassa. Kiitos Vepeporukoille viimekesästä! Eilisiltana saatiin vielä kuunnella luento mentaalivalmennukseen liittyen. Hyviä pontteja nousi esille ja toivottavasti jäi mieleen tulevaisuuden varallekin ;)