Nyt on taas lajit vaihtuneet kuin lennosta. Lauantaina tokoiltiin sen ykköstuloksen verran, sunnuntaina oli agilitykisat ja maanantaina taas vaihteeksi tämän kauden ja vuoden viimeiset vepetreenit! Ei luulis kelpoisen elämä turhan tylsäksi käyvän :)
Lauantaina aksattiin Purinalla kolmen startin verran. Ekalla radalla oltiin vielä vähän toko tunnelmissa ja joku unohti ohjata koiraansa kunnolla, siitä tuloksena 10. No seuraavalle radalla vähän parempaa asennetta takataskuun ja nolla taisteltiin,vaikka kartturi koiransa edessä jarruna sekoilikin.. Viimeinen rata oli meille sunnuntain paras- Nollalla siis läpi sekin ja nyt jalat liikkui jo vähän paremmin.. Tuplanollat siis ensi kesää varten harteilta pois - aika jees :) Mut miten hassua olla yhtäaikaa tyytyväinen ja iloinen sekä jälleen pettynyt, vaikka miksi pitäisi, mitä tässä ajassa minulle olisi tapahtunut? Ei niin mitään. Kun ei pääse, eikä osaa kovempaa liikkua, niin ei vaan voi mitää.
"Sydän ulos rinnasta itsensä tahtoo takoa ja juostava on kovempaa, muuten paha saavuttaa.." Pystynkö mä koskaan juoksemaan kovempaa tai teknisesti paremmin ja tehokkaammin. Pystyykö mun koira fyysisesti siihen. Ehkä, ehkä ei, mutta olenko mä valmis panostamaan niin paljon sen eteen, kuin pitäisi. Ainakin aion jossain määrin yrittää. Toki täytyisi muistaa, että agility on ollut nyt sivussa jonkin aikaa, eikä se ole mennyt eteenpäin millään tavalla tässä ajassa, kehitystä on siis turha odottaa, kun mitään ei ole asian eteen tehnyt. Kai siksi kuuluisi olla superiloinen, että saatiin edes tuplat hankittua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti