Nii..iih.. Eiliset agilitytreenit aloitin hyvällä fiiliksellä ja ratakin vaikutti haastavalta ja tiesin, että meillä riittää tekemistä sen kanssa - positiivisessa mielessä. Kun kaikki haasteethan on aina tie kehittyä paremmaksi. Mutta jossain vaiheessa koira hiipui ihan täysin, tajusin ettei treenaamisesta tule enää yhtään mitään - koska vauhti ei ollut ollenkaan sitä mitä pitäis ja mitä se oli ekalla suorituksella. Rytmityksen ja ajoituksen treenauksesta ei tullut enää mitään. Putosin positiivisuus kierteestä kovaa ja korkealta. Jotenkin koko homma alkoi ärsyttää ja masentaa jopa turhankin paljon. En edes jaksanut olla työntämättä huonoja ajatuksia taka-alalle, vaan upposin kerralla ja lähes pohjamutia myöten ja ajatusmylly alkoi ulottua pahoine ja epämääräisine asiaan kuulumattomine ajatuksineen kaikkialle muuallekin. Ja kovin olen pyrkinyt taistelemaan tätä mielen myrkyttymistä vastaan, onko mun odotukseni koiraani kohtaan jotenkin epärealistiset, kun petyin noin kovin pahasti? Vaaleanpunainen hattaravuori häipyi jalkojen alta.
Yön nukutuani, aamulla asian ääneen läpi puhuttuani, - kiitos taas Hannalle :) ja päivän sitä vielä mietittyäni - Ei se ehkä (?) enää tuntunutkaan niin kamalalta. Ehkä? Mitä siitä, yhdet huono vireiset treenit - ties kuinka monien joukossa? Kyllä se siitä. Voisin kerrankin pysyä suunnitelmassa ja oikeasti tehdä niitä asoita mitä pitää, enkä niitä mitä kaikki muut tekevät, vain siitä sietämättömästä riemusta, kun kaikki muutkin tekee! Ongelmallista tästä tekee vain se, että koira tarvitsee erilaista treeniä, kuin minä itse. Ricokopioita tarjolla minun kehittämisekseni? Olisi myös suotavaa treenata oikeasti kellon kanssa. Aikaa seuraamatta, en ymmärrä sen kulua ollenkaan ja nykyinen halli kun mahdollistaa tekemisen myös omaa vuoroa odotellessa.. Huomasin tänään luulleeni 30 minuuttia vain vajaaksi 10 minuuttiseksi...
Ja liikaa treeniähän herra Virkamies ei yksinkertaisesti kestä ja mun kyllä pitäisi se jo tietää.. Nih.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti