Oon pitänyt kaiken takana, kuvitellen ettei huomenna edessä oo se kaikki ihan samana..

"Silmät kii, etten luovu ja lipeä. Heikko kohta se kipeä, josta on kiellettyä multa kysyä.

Antaisin itkun tulla, mut kivitalo rakentaa täytyy nyt tomulla. Mennä läpi pimeän pelkojen kaiken, eikä jäädä hokemaan: "mä en yksin osaa"

Paljon on jäänyt kirjoittamatta sen paljon puhutun kiireen keskellä. Sen trendin jalkoihin.. Pää ja kroppa on pitkään mennyt ihan liian ylikierroksilla. Tuntuu, että olen vain tehnyt ja tehnyt - pahimmillaan saamatta mitään aikaan, ainakin oma fiilis on ollut juuri sellainen. Päivät loppuu aina kesken. Kaikesta on tullut suorittamista. Ei ole tehty enää asioita sen vuoksi, että ne ovat kivoja tai että niistä nauttisi - vaan kaikki on nimenomaan suorittamista, nopeasti alta pois, jotta pääsee suorittamaan seuraavaa asiaa. Unohteluiden määrä on kasvanut kasvamistaan ja oma sietokyky kaikelle negatiiviselle ja laskenut huimasti. Huomaan myös ruoskivani itseäni jatkuvasti siitä, etten pysty tai ehdi tai kykene. Ajatusten kasassa pysyminen ja keskittyminen siihen asiaan mitä on juuri tekemässä on silloin vaikeaa,  kun mielessä pyörii kymmeniä muita tekemättömiä asioita. Tämäkin teksti on yrittänyt valmistua jo hyvin kauan.. Ja vieläkin on vain sellainen fiilis, ettei sanat löydä oikeaa paikkaansa.

En edes kunnolla tajunnut tilannetta, ennen puhelua treenikaverilta. Onneksi on joku, joka näki tilanteen läpi ja havahdutti minut tajuamaan todellisuuden. Miten tällaisiin fiiliksiin on sitten päädytty. Siinäpä se monien sattumusten summa.. Näppinsä tässä pelissä lienee niin rakkailla harrastuksilla. Joka muodostaakin välillä käsittämätöntä ristiriitaisuutta. Asiat jotka antavat voimaa ja energiaa ovat muuttunueet kaiken energian varastajiksi. Jossain vaiheessa talvea huomasi, ettei sitä lähtenyt enää treeneihin siksi, että sai -vaan lähti siksi, että piti lähteä. Siinä on järkyttävän suuri ero. Johonkin pisteeseen asti nousukiito oli antoisaa ja kai siitä saikin jotain itselleen? Valtavat painostukset ympäristöltä mitä kaikkea pitää tehdä, missä kaikessa pitää olla mukana, jottei vaan putoa kärryiltä seuraavassa kaarteessa. Ihan hengästyttää ajatella sitä..

Kun yrittää tehdä liikaa kaikkea yhtäaikaisesti. Harrastaa vaikka riittävän monta lajia, kouluttaa vähän kaikkia, ihan vähän vaan.. Ja vielä nytkin - tämän kirjoittaminen saa aikaan järjettömän syyllisyyden, riittämättömyyden tunteen? Miten niin en muka pysty? Tätä lisää vielä toisten kohdistama vaatiminen, syyllistäminen ja empatiakyvyn puute, tilanteen ymmärtämättömyys. Samaan aikaan tiedän, että mun on pystyttävä päästämään irti ja samaan aikaan haluan pitää kaiken ja vähän vielä lisää.  Prosessi  on siis vielä kesken, toivottavasti tasapaino löytyy kesän myötä. Olen kuitenkin niin onnellinen siitä, että huomaan pystyväni sentään pysähtymään välillä nauttimaan elämän pienistä hetkistä joita on lopulta aika helppo tavoittaa.. Taisin ehkä sitttenkin osata hypätä kärryiltä, ennen kuin suistuttiin pahemmin jyrkänteeltä alas.

Rawn sairastuminen oli yksi iso asia meidän elämässä. Ja ei, ystävät ja tuttavat rakkaat, tämä koira ei parane koskaan. Ei, vaikka tehtäsiin mitä. Se on aina nivelrikkokoira. Me eletään loppuelämä sen pirullisen sairauden kanssa yhdessä. Oman paikkansa löytäminen tämän kaiken jälkeen ei ole helpointa.  En tiedä oliko leikkauksesta yhtään mitään apua, mutta en tiedä missä kunnossa Raw olisi ilman leikkauksta. Joo me treenataan ja lenkkellään - mutta kipuja on - aika ajoin - varmaan aina - Tehtiinpä mitä vaan.

Rawn sairastuminen on kuitenkin varmaan osaltaan pakottanut laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Mitä helvetin väliä sillä on saadaanko me jostain kokeesta jostain liikkeestä kymppi?! ^Sen rinnalla, että meillä on ollut pitkä kivuton jakso, me nautitaan treeneistä ja ollaan onnellisia? Ei niin mitään. Tammikuun KooKoo projektin aikana tuli tasapainoiltua vaakakupin kanssa, toisessa oli tekniikka ja toisessa asenne - iloisuus- avoimuus. Vaakakuppeja meinasi olla välillä valtavan vaikea pitää tasapainossa. Kun tekniikkaa painotti liikaa, se vei asenteen totisemmaksi. Kun taas nostatti asennetta, tekniikka unohtui. Asiaa pohdittuani päädyin siihen, että asenne & iloisuus on paljon isompi ja pidemmälle kantavampi asia, kuin tekniikka. Hyvällä tekniikalla ei pääse pitkälle, jos asenne puuttuu, mutta hyvä asenne kantaa yli vaikeidenkin asioiden. Sama juttu koko treenaamisessa ja koko elämässä. Sen asenteen ja ilon säilyttäminen pitää olla vaakakupissa painavammassa roolissa.