Otsikko kertonee kaiken. Arrg.. Miten joku päivä voikin lähteä lapasesta niin ikävään luisuun, että ja voihan kiukun kiukku. Ei mitään maailman lopun vakavaa, vaan miljoonia pieniä asioista, jotka vaan kasaantuvat kasaantumistaan, jyräten sinut lopulta alleen, niin ettet saa enää kasattua itseäsi millään muotoa. Joko tämä maanantai olisi pian ohi? Ja olisko huomenna jo parempi päivä?
Ehdin lopulta nippa nappa koirienkin kanssa treenikentälle. Mietin kyllä muutamaan otteeseen olisiko pitänyt jättää väliin - Kiire ja kiukku ei ole paras treenilähtökohta. Suhteellisen hyvin kuitenkin onnistuin, noin niinku koiria ajatellen, vaikka tuskin tunnetilaa pystyin peittämään. Tehtiin vähän ja kiireellä & nopeasti. Käteen jäi kuitenkin Raw:n edistyminen tunnaritreenissä ja luoksetuloissakin tehtiin varmaan pisimmältä matkalta sivulle tulon kanssa. Hyvin kykeni hahmottamaan jarrutuksen ja sivulle hakemisen ajatus kytee siellä kuupan sisuksissa. Ricon kanssa ei mitään edistymistä - Kallon seinään hakkaamista, mutta lopulta ajatuksia miten voisi treeniä rakentaa eri tavalla - Tehtiin ruutua. Kiitos ja hei, nopea poistuminen jätti vaan katkeran suloisen ikävän fiiliksen ja sai vajoamaan maanantai fiilareihin yhä syvemmälle. Anteeksi vaan koko maailmalta ihan kaikki. Tänään on vaan niin maanantai, vaikkei se kelpaa selitykseksi millekään. Silti se on.
Piristystä maanantain loppumista odotellessa toi sentään ystävän puhelu pitkästä aikaa <3 joka taas oli seurausta Ricon vilahtamisesta TV ruudussa. Jep, siellä se uiskenteli vepetreeneissä muiden koirien joukossa, minun pikku Rico <3
Lisätty: Koiran Elämää VEPEjakso
Sain myös ilmottua Ricon sinne näytelmiin. Joulukuuta odotellessa, onkohan meidän näyttelyremmi vielä tallella tai esiintyminen?
Onneksi huomenna on jo tiistai...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti