Christan tokokoulutuksessa tänään. Aamulla treeneihin lähtiessä oma mielentila ei ollut paras mahdollinen, mistä lie taas johtunutkaan. Paikan päällä oma mieli kuitenkin onneksi tasoittui kummasti. Tehtiin kaikki liikkeet putkeen koemaisesti. Päätin nyt ekan kerran kokeilla tällaisessa treenissä purkkipalkkaa ja päätin temputtaa liikeiden välissä, huutamisenkin uhalla. Arvasin, että koiran pää voi olla tiukilla, kun palkan odotus on liian suuri ja homma vaan jatkuu ja jatkuu.. Ja niinhän se vähän menikin ;)
Paikalla olot oli varmaa Ricoa, ei mitään huomautettavaa koiran tekemisistä, vain ohjaajajan toiminnasta. Ensimmäisenä liikkeenä oli ohjattu. Se meni ihan ok, pieniä korjattavia juttuja. Sitten Z.. Aamulla en saanut kelpietä seisomaan millään. Tein siihen muutaman korjauksen ja tässä se ei tietenkään enää istunut. Luoksetulo oli yllättävänkin hyvä, joskaan ei täydellinen. Ilmassa on ollut pahempaakin valumista, ilmeisesti viikolla tapahtunut huomautus ja keskustelu asiasta oli tarpeen. Ruutu räjäytti sitten potin. Homma lähti ihan kauniisti käyntiin, kunnes koira varasti liikkurin käskystä ruudusta pois ja tuli kovaa mua kohti ja huusi siinä melkein kohdalla. Heh.. Metalli meni ilman ongelmia. Kaukoissa hiissasi itseään hurjasti eteenpäin ja oli tosi etupainotteinen, mutta mun mielestä kykeni kuitenkin takana olevista ihmisistä huolimatta työskentelemään. Tunnariin mielentila ei ollut ollenkaa sopiva, tässä ei pystynyt työskentelemään. Paketti hajosi käsiin. Otti vaan jonkun mukaan. Toisella lähetyksellä toi oikean. Seuraaminen levisi myös ja pahasti. Meillä on kulemma kilpahiihtokisat menossa ja siltä se tuntuukin. Kun lähden kävelemään niin koira singahtaa jonnekin mun edelle, ihan kuin se tietäsisi minua paremmin, missä sen kuuluu olla. Perhana.
No kaikenkaikkiaan olin tosi iloinen siitä, että meidän asennetreeni on sitten kai todella tuottanut tulosta. Ja koiran fiilis tehdä töitä oli parempi. Tekemiseen oli tullut kuulemma vauhtia ja voimaa. Niin ihanaa kuulla, koska itsehän ei tuollaista välttämättä osaa nähdä. Koira toimi eritavalla, kuin edellisillä kerroilla, kun Christa oli sen nähnyt. Tämä tuntuu niin hyvältä, vaikka vielä ei olla päämäärässä, mutta ollaan pystytty ottamaan iso steppi sitä päämäärää kohti. Ja erityisen hyvältä tuntuu se, että siitä mahdottomasta tuntuvasta on tullut puoliksi totta. Minä olen pystynyt murtamaan omat totutut kaavat tehdä tokoa ja saanut tuosta kiltistä koirasta esiin tuollaista röyhkeyttä ja sikailua. Nyt tiedän että me todella ollaan saavutettu yksi askel eteenpäin. Seuraava askel olisi ottaa tämä sikailu haltuun latistamatta tekemisen iloa. Saa nähdä miten sen kanssa onnistutaan, mutta haaste on otettu vastaan. Tästä on ilo jatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti