Jouduin jättämään lauantain agilitykisat väliin jäätävän päänsäryn ja nenän vuotamisen seurauksena. Siinä lämmön noustessa sohvan nurkassa täristessä tuli mietittyä taas ehkä liiankin syvällisiä, mutta niiden lisäksi myös varmaan hyödyllisiäkin asioita. Ihmiset kisaavat koiriensa kanssa eri syistä. Toiset tahtoo voittaa, olla parhaita, saada menestystä, onnistua jossain tietyissä asiassa, viettää aikaa hyvässä seurassa.. Miksi minä kisaan? Olenko edes koskaan ajatellut moista? Minä kisaan siksi, että haluan saavuttaa sen mielettömän fiiliksen ja tunteen onnistuneesta yhteistyöstä. Se on oikeastaan meidän suuri tavoite, se tunne - kun olet samalla aaltopituudella koirasi kanssa ja homma vaan toimii. No sehän sitten joskus voi johtaa tuloksiinkin. Usein päivitykset on kovin tuloskeskeisiä, mutta minulle se tärkein ydin on se miltä tekeminen tuntuu, miten minä ja koira onnistuttiin tekemään tiiminä töitä. Joo myönnän, joskus sitä kaatuu huonojen tulosten ja pikkuvirheiden alle murehtimaan. Ihmisen pitäisi vaan osata kasvaa niitä suuremmaksi. Usein vaan murehtiminen syntyy oikean tunteen puuttumisesta.
Ollaan ehditty sentään tokoilla jonkin verran. Ricon ohjatun sisävät kaaret ovat kaareutuneet keskikapulaan. Miksi kaikille koirille käy jossain vaiheessa aina näin? Tiedän niin monta koiraa, jolle tämä liike oli ensin vallan helppo juttu, kuten myös meille ja meille se oli sitä yllättävän kauan, kunnes - zadam! eipä ole enää meilläkään. Mitä ihmettä siinä tehdään väärin, kun koirat alkaa yllättäen hakea keskelle.. Olisi ehkä pitänyt alusta alkaen puuttua sisäviin kaariin. No nyt se tehdään. Asenne on ollut kiva ja olen nähnyt itsekin koiran ilon ja energian, kunnes perjantain meno oli vähän vaisumpaa.. Ja tänään jouduin vähän herättelemään kuuntelemaan.. Tai ei olisi varmaan saanut, olisi varmaan pitänyt vaan antaa possuilla ja rynniä pysäytyskäskyt mennen tullen läpi ja jäädä päiväkävelylle vielä sen päätteeksi - Siis päiväkävelylle suorittamaan sitä luoksetuloa. No se herätys olisi varmaan ollut ihan hyvä juttu, mutta kun se kiukku jäi mun sydämeen asumaan ja siitähän seurasi taas se, ettei mun kanssa tietenkään ollut enää kivaa tehdä. Huoh, koiralle ei vaan voi esittää. On pystyttävä oikeasti päästämään siitä huonosta tunnetilasta irti, jotta koira taas tekee sun kanssa koko sydämellään. Varsinkin Ricon kohdalla tämä pätee vahvasti. Onneksi mukaan tuli kuin pakotettu tauko ja sain tunnetilan päästettyä ulos ja taas tehtiin yhdessä. Mutta tämä oli hyvä muistutus minulle taas omista tunteista, niiden vaikutuksesta ja hallinnasta.
Raw:n kans ollaan tehty omiamme, ilman treenikavereita. Se alkaa kyllä harmittaa mua päivä päivältä yhä enemmän. Tarvisin niin paljon auttavia silmiä, vähän käsiä ja jalkoja ja joskus myös suita - Siis liikkurointina, häiriönä ja palautteen annossa. Mutta me ollaan Raw:in kanssa päätetty selvitä tästäkin voittajina. Olen usein sanonut, että kakara on mainio ja hieno ja mitä muuta, mutta nyt olen päättänyt, että siitä tulee vielä hyvä tokokoira. Voi siitä tulla jonkinmoinen agilitykoirakin, mutta hyvä tokokoira ainakin. Nyt vaan vastaanotetaan niitä silmiä, suita, jalkoja ja käsiä! Vastaavasti tarjotaan vastineeksi samoja ruumiinosia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti