Ihan liian usein on aina kiire jonnekin. Kiire kohti tavoitteita, kiire kohti määränpäätä. Sitten kun joskus... Niin mitä sitten? Koiraharrastus opettaa minulle parhaillaan hetkessä elämisen taitoa, jopa siinä määrin, että ihan suorastaan kiukustun, kun pitää olla tavoitteita tai tietää minne ollaan menossa. Mennään minne huvittaa ja nautitaan siitä menemisestä. Joo, siis kyllähän meilläkin tavoitteita on ja juu ihan tuloksellisiakin. Mä en vaan ole sellainen ihminen, että niistä isoon ääneen huutelisin tai muutenkaan pitäisin ääntä omasta erinomaisuudesta. Olen jopa mennyt tämän asian kanssa niin pitkälle, että olen harkinnut jättää postaamatta fb:hen hyvistä tuloksista, etten pitäisi liikaa ääntä itsestäni ja ettei kukaan erehtyisi luulemaan, että nyt kuvittelen osaavani oikein jotain! Juu ja joka kerta edelleen ihan hämmennyn, jos joku kehuu meitä.. Kyllähän se koira aikamoinen osaa olla tuon jörön kuorensa alla, mutta että minä..?! Olen kuitenkin vielä toistaiseksi ainakin postannut, koska jokainen onnistuminen on minulle edelleen kuin ihme, en pidä niitä itsestään selvinä, en koskaan - ikinä.
Niin mistäs mä aloitinkaan? Tavoitteista ja niiden saavuttamisesta. Määränpäästä. Onhan se valtavan hienoa, kun tavoitteet täyttyy, mutta samalla se on kovin tyhjentävää. Kuin viimeinen naula arkkuun - Siinäkö kaikki? Meidän kohdalla kaikki ei ole ollut siinä, mutta jotkut määränpäät herättää kysymyksen, entä jos ylemmäs ei ole nousemista, jos tämä olikin meidän määränpää? Mitä sitten? Lopulta se matka on antanut paljon enemmän ja eikös matkasta kuulu nauttia. Matkan ajatteleminen saa hymyilemään ja tuo mieleen viime syksyn ja kaatosateen, kun treenasin yksin Ricon kanssa tokoa toisella puolen Nummelaa. Koko hiekkakenttä lainehti, kartiot lähti lentoon tuulen mukana. Kengissä velloi valtavat vesimassat. Tunsin itseni ehkä vähän seonneeksi, kun en antanut minkään häiritä tekemistä.. Mutta me tehtiin matkaa - matkaa kohti yhtä määränpäätä - TVA:ta. Ja se matka, muiden matkojen ohella on opettanut minulle paljon. Matka on tuonut mukanaan uusia tuttavuuksia, uusia oppeja, elämyksiä, ystäviä, kokemuksia, hetkiä joita en vaihtaisi pois mistään hinnasta ja ihmisiä joita en vaihtaisi pois mistään hinnasta <3
Ja loppukevennykseksi matkan varrelta poimittua ei niin vakavaa ja tavoitteellista:
Ricon vatijumppaa, sehän sujuu jo talveen verrattuna aikas ketterästi noin jäyhältä mieheltä ;D
Ja kun kaikki laittaa aina niin onnistunutta kamaa julkiseen jakoon, niin tässäpä nuoren miehen esitys, kun noi venähtäneet koivet ei meinaa pysyä hallussa + vähän merkin hakua läheltä. Siinä ei mitään erikoista, mutta halusin ikuistaa tuon iloisen asenteen:
Raw yrittää jumppaa
Tässä sitten Brenda mummon tyylinäyte merkin suorittamisesta - Onhan se hyvä, että iäkkäilläkin on viihdetttä, vaikkei ihan nappiin meniskään - Ei se sitä tiedä ;D
Brenda merkkeilee
Myös hoitolapsi NOx pääsi treenaamaan merkkiä
Ai niin ja olihan minulla ikuistettuna Raw:n ekat veneilyt ja ensimmäinen hyppy sieltä veneestä. Meinasi noi airot ensin kiinnostaa turhan paljon, mutta sitten alkoi pysymään koira veneessäkin :D
Raw veneilee
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti