Valon pilkahdus

Sunnuntain hukkuva probleema tuntui harmittavan minua ihan käsittämättömän paljon. Jos kyseessä olisi ollut joku "normaali" tai "tavallinen" virhe, niin harmitus tuskin olisi ollut noin suuri. Mutta kun en osaa luokitella tätä kategoriaan virheet, vaan kyseessä oli ikävä onnettomuus, jonka seurauksena koiralle oli rakentunut ikävä mielikuva tähän liikkeeseen liittyen. Jotain, joka ei ehkä taittuisi normaalilla treenillä, vaan tarvitsisi miljoona positiivista kokemusta, ennen kuin se haihtuisi. Vai haihtuisiko koskaan? Olisiko sama ongelma aina edessä uuden hukkuvan kanssa?

No niin tai näin. Eilen aamulla en pystynyt tekemään asialle vielä mitään, mutta ajattelin lauantain agilityradan virhekohdan korjaamisen antavan vähän paremman fiiliksen. Niin  se antoikin, hetkeksi.

Illalla onneksi päästiin rantaan. Päivällä satoi kaatamalla ja ukkosti, poissaoloja oli hurjan paljon.. Pystyttiinkö edes treenaamaan.. Kuin ihmeen kaupalla saatiin juuri ja juuri nippa nappa riittävä määrä porukkaa kasaan treenien läpi vetämiseen ja kuin ihmeen kaupalla sade taukosi..  Tehtiin palauttava köyden vienti, ihan mukavasti Rico kyllä kurkottaa venettä kohti. Ei vaan jää hengaamaan siihen pitkäksi aikaa. Tehtiin myös kahden veneen liike ilman veneen painoa, joka meni ihan nappiin. Annoin vielä vahvistuksena "rantaan" käskyn. Hieno Rix <3

Seuraavalla kierroksella päästiin sitten ongelman ytimeen. Pieni ahdistus hiipi mun mieleen. Ensimmäinen toisto hukkuva 30m. Hukkuva kehui koiraa jo sen tullessa kohti ja patukkaan tarttuessa. Myös minä vahvistin tarttumista ja vetoa kehuilla rannasta. Ja uskokaa tai älkää se riitti! Muuta ei tarvittu. Rico tarttui ja lähti heti vetämään - Ei viitsinyt vedättää, kuin vähän matkaa - kun oli kuitenkin kisa/koeviikonloppu takana. Toinen toisto ja hukkuva hiukan kauempana. Hukkuvan mennessä kauemmas Rico aloitti hiljaisen valituksen, lähti ilman käskyä hukkuvan pudotessa ja vinkui matkalla mennessään - Se alkoi olla entisensä! Edelleen ruhtinaallista kehumista jatkettiin ja kaikki sujui niinkuin pitikin. Huh, mikä helpotus.. Olen niin iloinen siitä, että onnistuttiin kertomaan koiralle, ettei kukaan aio satuttaa sitä. Mutta töitä tässä on vielä paljon edessä, että luottamus palautuu vieraisiin hukkuviin.

Viennin luovutusharjoitukset on tuottaneet näin hyvää tulosta :)

Miten tosta ruskeasta on tullutkin mulle näin järjettömän tärkeä ja rakas koira. Siinä on vain sitä jotain, sitä jotain jota muut ei välttämättä edes pysty näkemään sen coolin kuoren alta.  Sitä jotain, joka ei ehkä merkitse kenellekään muulle mitään, mutta minulle se on yksi maailman suurimmista asioista. Jotenkin Rico heijastaa minun omia tunnetiloja valtavan vahvasti ja pystyn näkemään itseäni jossain sen reaktioissa ja käytöksissä. Meissä on jotain samaa, jotain joka yhdistää meitä. Senkin takia tämä kaikki on tuntunut minusta niin kovin pahalta ja kun olen ollut itse kykenemätön, -ilman apua- viemään asiaa eteenpäin ja kertomaan koiralle, ettei kukaan oikeasti halua satuttaa sitä.  Mutta nyt ollaan onneksi matkalla parempaa päin. Saako jo huokaista helpotuksesta, että ongelma olisi ensi kesänä kuopattu ja me kisataan taas entiseen malliin?