maanantai 21. lokakuuta 2013

Se tekee joskus kipeää

Sairastuvalla eläinpuoli oli paranemaan päin, niin oma selkä sanoi työsopimuksen irti. Siinä sitten naurettiin ensi alkuun kovin nopeaa mummoistumista (siis kun etukumara kasvaa yhden päivän aikana melkoiseksi). Mutta, nämähän hellittää kävelylenkillä ja levolla - päivässä. Niin siis korjattakoon, ne hellitti ennen päivässä - ei näköjään enää.. Kävelylenkki oli päätyä sammalten joukkoon, kun jalka meinasi pettää vihlomisen alta.. Ei muuta kun lääkärikeikka ja kovemmat dropit kehiin. Se hyvä puoli tässä selän kanssa sairastaessa oli, että sai sentään ihan luvan kanssa kävellä, vaikkei se ensi alkuun kovin helposti ja kivuttomasti sujunutkaan..  

Avaruusmies taas näyttää kuntoutuvan niin hyvin, että oksat pois. Fyssarilla käytiin ja tilanne näytti oikein lupaalta, voi miten iloinen olenkaan siitä! Ja eläinlääkärin ohjeistuksen mukaan 1,5kk piti välttää rajua ja repivää liikuntaa, joka on ollut meidän remmilenkkien päättymisrajana. Ja kuulkaas, se 1,5 kk tulee täyteen marraskuun alussa!! Eli ihan kohta, vajaa pari viikkoinen enää!! Mutta kun sitten on se iso mutta...  Toisen ohjeen mukaan tähän vaiheeseen olisi saanut siirtyä vasta 3-4kk kuluttua leikkauksesta..   Nyt taas tuntuu, että liian iso vastuu lasketaan mun käsiin. Miten voin tehdä sen päätöksen missä vaiheessa avaan sen lukon ja päästän spacemanin maata kiertävälle radalle? Niin siis ensimmäiset kerrat se tulee tapahtumaan vain meidän kahden kesken ilman muita koiria ja silleen ihan huomaamattomasti, mutta koska sille on oikea hetki? Mä vihaan tällaisia päätöksiä.. Sitten jos olenkin liian hätäinen ja otetaan takapakkia parantumisessa? Toisaalta taas haluaisi niin pian vapauttaa Rawn tästä piinasta ja antaa sen nauttia taas elämästä niinkuin sen kuuluukin.

Ricon kanssa oltiin viikko sitten kisaamassa taas piiiitkästä aikaa. Olipas meillä mukavaa. Onnistuttiin jopa hieman kulkemaan vastavirtaan ja tekemään yhden radan aloitus valtavirrasta poiketen ja niin, etten ollut koiran edessä missään vaiheessa hidastamassa sen etenemistä - tosin se rata hajosi muihin juttuihin.. Mutta mitäs niistä - se aloitus onnistui :))

Kepit oli Ricon mielestä turha suorittaa loppuun, jos vois vähän oikaista? Sellaisia aivopieruja - näitähän tulee matkan varrella. Myös läheltä ohjaaminen ilmeisesti "helpotti" tota kesken jättämistä, koska keskimmäisellä radalla, jossa oli mahdollisuus ohjata kepit kauempaa - ne sujui - ihan loppuun saakka. Ja rata selvitettiin nollalla maaliin saakka. Se taisi ollakin meidän ensimmäinen nolla tälle kaudelle. 


Nollajahti siis saatu alulle. Sain myös jonkinnäköisen motivaation mukaani kisoista? Jonka innoittama kirjoittelin pitkät pätkät agilityyn liittyen, mutta blogger kieltäytyi julkaisemasta tekstiä.. Ehkä sille oli sitten tarkoituksensa, kaikkea ei aina kannata sanoa ääneen?

Ja loppuun sitten se huumoripläjäys näistäkin karkeloista. Kelpii vetää silmät kii: "Joo, joo - mene nyt itse pois edestä ja lopeta se huutaminen -MÄ tiedän kyllä!" :D ^Jossain oli joku aika sit artikkeli koirien hännän käytöstä esim. agilityssa. Tässä näkynee sitä hännällä liikkeen ohjaamista. Kaikki nämä ylläolevat  Ricon agilitykuvat on luvan kanssa kopioitu. Kiitos kuvaajalle näistä.

Raw:n kyynärongelmat ja leikkaus pudotti jotenkin pahasti pohjan pois agilityn tekemiseltä. Mä olisin tosi paljon halunnut nauttia agilitysta tuon avaruuskaverin seurassa. Tää on koko arkielämään vaikuttava inhottava epäkohta, joka mun pitäisi sovittaa vaan kaiken kanssa.. Kuulostaa suorastaan idioottimaiselta, mutta niin se vaan on. Kaksi koiraa on suhteellisen vaivaton treenata samassa ryhmässä ja samalla ajalla. Mutta nyt kun se toinen ei sais tehdäkään agilitya ja aikaa kuluu turhaan seisoskeluun ja odotteluun - kun vois olla toisaalla tekemässä jotain muuta treeniä - sen toisen kanssa.. Onneksi mulla on kuitenkin Rico, jonka kanssa voin aksata. Mutta kuinka kauan Rico pystyy aksaamaan vielä? 2-3 vuotta? 8-vuotiaaksi? Se on kuitenkin raskaampi koira, ei se kaikista kevyin. Ei sen kans 10-vuotiaaksi mennä? Eikä se meno taida enää vuosien myötä tulla paranemaan. Remppaa tulee varmaan matkan varrella enemmänkin. 

Raw:n tokokoiran urasta ja sen kestävyydestä ei tiedä kukaan. Ainoastaan aika näyttää miten operoitu koipi kestää treeniä ja elämää. Ja kun kaksi täysillä treenaavaa koiraa on mulle liikaa, niin kolme treenaavaa saisi mut hautautumaan syvälle poteroon huonosta omasta tunnosta. Toiset pystyköön, jos niin kokevat, mut mä en. Mä haluun hieman aikaa muillekin asioille.. En koe millään muotoa pystyväni moiseen suoritukseen. Voisin jatkaa tätä pohdintaa loputtomiin, mutta tämä riittäköön tähän palaan. Mun on vain tyydyttävä katsomaan mitä tulevaisuus  meille tuo..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti