keskiviikko 29. elokuuta 2012

Se tekee työnsä, raapii jäljet pintoihin. Kavahda, pysähdy, pelkää!

Tiistaina Mian AV(= alueellinen valmennus, kamalan pitkä sana, joten olen kehittänyt sille oman lyhennyksen) treenit Lohjalla. Mukavaa tekemistä kelpien kanssa. Hitsi, sehän alkaa olla aika hauska, kun sitä saa ihan oikeasti hetsattua toiseen mielentilaan. Vauhdin kasvamisesta en tiedä, mutta ainakin äänitehosteita sillä saa ja voi kuvitella menevänsä kovempaa. Vaikkakin Ricosta oli ihan kamalaa ne pillin äänet ja hyi, korviin sattuu ja kaikkee... Tehtiin irtoamista ja harjoteltiin ihan 90 käännöksiä ilman vekkejä, oikea-aikaisella pelkällä kääntymisellä - ilman yhtäkään yritystä vekkauksesta ja hyvinhän se kääntyi. Myös keppikulmaa ja kontakteja tehtiin. Keppien kanssa mielenkiintoinen havainto, että taidan tarvita hyppyjä mukaan keppiharjoituksiin, turhan paljon on tullut tehtyä vain pelkästään keppejä ja kappas, hyppysuoran kanssa homma ei enää toiminutkaan, kun hypyt esti mun oman linjaamisen.

Keskiviikkona sitten reippaasti ajoissa rantaan tekemään pari hukkuva harjoitusta. Jatkettiin samalla linjalla, hukkuva kehui ja tsemppasi koiraa ja minä myös vahvistin kehuilla tarttumista ja vetoa rantaan. Rico teki näin toimittuna niinkuin pitääkin. Mutta ensimmäisellä kerralla veti jonkin matkaa ja sen jälkeen alkoi mulkoilla epäluuloisena hukkuvaa, ei irrottanut otettaan, jatkoi vetämistä, mutta hieman vinoon - ihan kuin se olisi halunnut paeta hukkuvaa? Haavat paranee, mutta arvet on olemassa yhä edelleen.. Toinen toisto pidemmältä matkalta ja nyt mulkoilua ei juuri esiintynyt.

Rannasta suoraan tän kesän viimeisiin Sonjan agilitytreeneihin.  Olipas mukava rata ja mukavaa menoa Rixalta, putkihässäkkää, jossa pikkukelpie alkoi ihan itkeä - kyllä näköjään myös putkien juoksuttamisella saa kierroksia nostettua. Tuli taas todettua, että huomattavasti parempi Ricolle käydä hakemassa se putkelta mukaan, jos on vaan aikaa siihen. Mutta olikin sitten näköjään kaikille koirille yllättävän kuluttava rata, väsyivät nopeasti. Ricon väsyminen näkyi takaakiertohypyillä, joissa näytti ettei kelpiemies enää taivu noihin väleihin. Ei tuolla selällä :D

Raw on joutunut tyytymään sivusta seuraajan roolin, kun sille ei ole omia treenejä ollut, vaan on kulkenut Ricon treeneissä mukana ja tehnyt aina jotain pientä. Maanantai iltana sitten päättivät Sinin Kaijan kanssa omatoimisesti harjoitella Vepen alkeita. Hyppivät ja laskeutuivat veteen, kävivät veneellä polskimassa ja vähän myös veneilemässä. Voi lapset.. Tiistaina tehtiin Ricon aksailun jälkeen Raw:lle luoksetuloa (vauhtia ja odottamista), seuraamista, pari merkkiä ja ruutua (lelulle). Eilen myös vähän tokoilua, luoksetuloa ja seuraamista, sekä oikea vasen treeniä hypyllä ja olipas se vaikea - Lukee tosi vahvasti mun rintamasuuntaa ja lukee helposti nyt kaiken takaaleikkaukseksi. Niin paljon treenittävää, kun olisi vain enemmän aikaa. No hitaasti täältä tullaan, ei kai meillä ole kiire minnekään? Nyt on myös tullut kamala halu tokoilla Riconkin kanssa enemmän!!

Niin ja kirjoitin joku teksti aiemmin Ricon ruokailuisoitteluista Raw:lle. Niin nykyisin meidän keittiössä vallitsee rauha ja järjestys. Rico istuu keittiössä odottamassa, mummolla on oikeus vähän liikkua ruokaa odottaessa Ricon jaloissa, mutta Raw istuu olohuoneen kulmalla ja odottaa nätisti ruokaansa siellä. Kaapin paikka löytyi.

maanantai 27. elokuuta 2012

Valon pilkahdus

Sunnuntain hukkuva probleema tuntui harmittavan minua ihan käsittämättömän paljon. Jos kyseessä olisi ollut joku "normaali" tai "tavallinen" virhe, niin harmitus tuskin olisi ollut noin suuri. Mutta kun en osaa luokitella tätä kategoriaan virheet, vaan kyseessä oli ikävä onnettomuus, jonka seurauksena koiralle oli rakentunut ikävä mielikuva tähän liikkeeseen liittyen. Jotain, joka ei ehkä taittuisi normaalilla treenillä, vaan tarvitsisi miljoona positiivista kokemusta, ennen kuin se haihtuisi. Vai haihtuisiko koskaan? Olisiko sama ongelma aina edessä uuden hukkuvan kanssa?

No niin tai näin. Eilen aamulla en pystynyt tekemään asialle vielä mitään, mutta ajattelin lauantain agilityradan virhekohdan korjaamisen antavan vähän paremman fiiliksen. Niin  se antoikin, hetkeksi.

Illalla onneksi päästiin rantaan. Päivällä satoi kaatamalla ja ukkosti, poissaoloja oli hurjan paljon.. Pystyttiinkö edes treenaamaan.. Kuin ihmeen kaupalla saatiin juuri ja juuri nippa nappa riittävä määrä porukkaa kasaan treenien läpi vetämiseen ja kuin ihmeen kaupalla sade taukosi..  Tehtiin palauttava köyden vienti, ihan mukavasti Rico kyllä kurkottaa venettä kohti. Ei vaan jää hengaamaan siihen pitkäksi aikaa. Tehtiin myös kahden veneen liike ilman veneen painoa, joka meni ihan nappiin. Annoin vielä vahvistuksena "rantaan" käskyn. Hieno Rix <3

Seuraavalla kierroksella päästiin sitten ongelman ytimeen. Pieni ahdistus hiipi mun mieleen. Ensimmäinen toisto hukkuva 30m. Hukkuva kehui koiraa jo sen tullessa kohti ja patukkaan tarttuessa. Myös minä vahvistin tarttumista ja vetoa kehuilla rannasta. Ja uskokaa tai älkää se riitti! Muuta ei tarvittu. Rico tarttui ja lähti heti vetämään - Ei viitsinyt vedättää, kuin vähän matkaa - kun oli kuitenkin kisa/koeviikonloppu takana. Toinen toisto ja hukkuva hiukan kauempana. Hukkuvan mennessä kauemmas Rico aloitti hiljaisen valituksen, lähti ilman käskyä hukkuvan pudotessa ja vinkui matkalla mennessään - Se alkoi olla entisensä! Edelleen ruhtinaallista kehumista jatkettiin ja kaikki sujui niinkuin pitikin. Huh, mikä helpotus.. Olen niin iloinen siitä, että onnistuttiin kertomaan koiralle, ettei kukaan aio satuttaa sitä. Mutta töitä tässä on vielä paljon edessä, että luottamus palautuu vieraisiin hukkuviin.
Viennin luovutusharjoitukset on tuottaneet näin hyvää tulosta :)
Miten tosta ruskeasta on tullutkin mulle näin järjettömän tärkeä ja rakas koira. Siinä on vain sitä jotain, sitä jotain jota muut ei välttämättä edes pysty näkemään sen coolin kuoren alta.  Sitä jotain, joka ei ehkä merkitse kenellekään muulle mitään, mutta minulle se on yksi maailman suurimmista asioista. Jotenkin Rico heijastaa minun omia tunnetiloja valtavan vahvasti ja pystyn näkemään itseäni jossain sen reaktioissa ja käytöksissä. Meissä on jotain samaa, jotain joka yhdistää meitä. Senkin takia tämä kaikki on tuntunut minusta niin kovin pahalta ja kun olen ollut itse kykenemätön, -ilman apua- viemään asiaa eteenpäin ja kertomaan koiralle, ettei kukaan oikeasti halua satuttaa sitä.  Mutta nyt ollaan onneksi matkalla parempaa päin. Saako jo huokaista helpotuksesta, että ongelma olisi ensi kesänä kuopattu ja me kisataan taas entiseen malliin?

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Agilityssa Piirinmestaruus joukkuehopeaa! Vepessä jotakin on pahasti rikki..

".. ja minä olen yksinkertainen ja enkä tiedä kuinka ehjän siitä millään saan.."
Mitä minä olen oppinut tästä viikonlopusta? Jos kisaat lauantaina, niin älä vain kisaa myös sunnuntaina - Se ei tule enää onnistumaan. Tässä lienee jokin karman laki meidän kohdalla. Ja jos koira satuttaa itsensä treeneissä, älä vie sitä kokeeseen, ennen kuin se olet 100% varma, ettei tuo mielikuva enää vaivaa koiraa.

Lauantaina nöyränä ja jopa hieman epätoivoisena kohti Järvenpäätä ja piirinmestaruuskisoja. Olihan treenit menneet niin penkin alle, ettei odotuksia juuri ollut. Oletin myös ratojen olevan vaikeita ja meille ylitsepääsemättömiä. No eivätpä olleetkaan. Ensimmäinen rata vaikutti olevan ihan tehtävissä. Pieni toivon kipinä heräsi mun sisällä. Mutta matka päätyi kolmos esteen jälkeen, kun taidokkaasti ohjaisin koiran väärälle hypylle - Joo ihan itse ohjasin sen sinne. Loppuradalla olikin sitten vähän löysä ote ja käännöksiä valahteli, mutta loppuradan me oltiin ihan samalla radalla kuitenkin- jopa.

Toinen rata nollalla läpi. Tein huolellisen puomin kontaktin ja seisotin koiraa siellä, eli mitään aikaa ei kisattu. Mutta tästä radasta todella paljon parempi fiilis ja yhteinen tekeminen tuntui olevan läsnä - Tätä me tarvittiin ja oltiin kesä odoteltu. Viimeisenä joukkuerata. Rata sujui myös yllättävän tasapainoisesti, odotin siitä paljon tökkivämpää ja olinkin ihan positiivisesti yllättynyt, että oltiin yhä edelleen koiran kanssa samalla radalla. Keinulta vaan napsahti vitonen alastulokontaktilta, tuli mun mukaan niin sivuun pois, ettei ihan osunut, mutta olin tuosta huolimatta tyytyväinen. Ja taisteltiinhan me Hiiden Haukkujen joukkueelle lopulta Piirinmestaruus hopeaa :)

Kontakteilla tehtiin näin  tarkkaa työtä..

Ja sitten taas mentiin..

Kieli poskella pujotellen
Sunnuntain kunniaksi oli sitten vuorossa kauden viimeiset Vepekokeet. Asetelmat oli loistavat ja sääkin mitä mainion. Rico teki niin hienosti töitä. Kolme liikettä täysin pistein, mutta se hukkuva muodostui meidän kompastuskiveksi. Hyvin lähti hukkuvalle ja yritti ottaa patukasta yhä uudelleen ja uudelleen, muttei pystynyt. Yritin käskyttää takaisin hukkuvalle pari kertaa, mutta sen jälkeen päätin puhaltaa pelin poikki ja vetää treenin kannalta. Hukkuvan kutsuttua koira ui sinne ja toi hukkuvan rantaan. Hitto, ei ollut todellista - mutta oli kuitenkin.  Tämä epäonnistuminen saattoi olla jopa yhdestä treenistä kiinni. Yhdestä hiton treenistä, jossa joku muu kuin minä tai Ville olisi ollut hukkuva, mutta ei ollut sitä treeniä saatu alle ja tämä oli kirjoitettu epäonnistumaan. Olen onnellinen muiden liikkeiden onnistumisesta, mutta minua harmittaa tämä niin kovasti koiran puolesta. Se haluaa hakea sen hukkuvan, mutta kipu yhdistyy vahvasti hukkuvan kädessä olevaan patukkaan tarttumiseen. Voisin analysoida tätä loputtomiin, mutta nyt siitä ei ole mitään apua. Apua on siitä, että tuo mielikuva kivusta saataisiin treenattua pois päiväjärjestyksestä. Ei niin mitään muuta sanottavaa juuri nyt.

perjantai 24. elokuuta 2012

Enkä tiedä kuinka ehjän siitä millään saan..

Usein postaukset kohdistuu vain kisoihin, treeneihin ja kokeisiin. Usein myös mielipiteet toisten koirista perustuu näiden tilanteiden pohjalle. Mutta kuinka paljon elämä koirien kanssa on vain sitä arkea - olemista ja elämistä, jossa koira elää vapaasti - tai niin vapaasti kuin kenenkin koira elää - toimien omien mieltymysten mukaisesti.  Miten paljon koirista voi jäädä ulkopuolisen silmiin näkemättä ja tietämättä, jos mielikuva muodostuu vain ja ainoastaan kisa- ja treenikenttien pohjalta. Ja sen lisäksi se mitä me kerromme on rajallista - tai miten me asiat näämme ja ilmaisemme.

Itse olen miettinyt paljon viime aikoina miten pojat tulevat tulemaan jatkossa toimeen siellä kotioloissa, arjessa. Tilanne on näyttänyt toistaiseksi hyvältä. Ricolla on selvä valta ja ote niihin asioihin, jotka se kokee itselleen tärkeiksi.  Mutta valitettavasti samalla se on alkanut kiukutella ja yrittää kyykyttää Raw:a sellaisissa tilanteissa, missä minä en nää sitä oikeutetuksi. Ei siinä mitään, Raw ei aio tapella tästä - Se nöyrtyy Ricon edessä aina - ainakin vielä. Toivon, että tässä nyt vain asetellaan kaapin paikka - eikä kiukuttelut lisäänny. Tilanne on vain välillä ristiriitainen. On tilanteita, joissa minä olen ajatellut olevani se, joka riitelee ja minun ohi ei kukaan kinastele. Mutta on tilanteita, joissa olen sitä mieltä, että asetelkoot kaapin paikan keskenään, niin homma on ehkä selvillä myöhemmin, eikä siitä tarvitse enää keskustella. Mutta kokeeko koirat nämä tilanteet samanlaisina kuin minä ja olenko niiden mielestä vain epälooginen, kun välillä päätän miten toimitaan ja välillä annan niiden itse päättää.

Hetkestä ennen ruokailua on tullut yksi kiristävä tilanne. Raw on ollut aikamoinen hyppyrotta ruokia laittaessa, mutta nyt Rico on alkanut olla sitä mieltä, että siinä tilanteessa keittiö on hänen valtakuntaansa ja Brenda saa olla valtakunnassa läsnä, mutta Raw pysykööt kauempana. Tiedä sitten helpottaako tuo minunkin elämääni jatkossa, kun saan laittaa ruuat rauhassa kuppeihin ilman jonkun hyppimistä mukana. Vaikkakin aamusin tätä ei tapahdu ikinä. Silloin Rico ei ruokaile kupistaan käsin, vaan saa luun tai jotain pientä muiden syödessä, eikä tällöin pyri hallitsemaan valtakuntaansa, vaan poistuu takavasemmalle odottelemaan. Mutta olenko minä rakentanut iltaruuan arvon näin korkealle tuomalla sen mukaan treeneihin? Vai onko se arvokkuus ollut olemassa, joka on nyt vain valjastettu käyttöön?

Myös minun pienestä ehkä maailman kilteimmästä yksinolija bc:stä on kuoriutunut oikea hirviö. Mä luulin, että se on niin helppo koira jättää yksin. Niin pitkään oli mennyt niin hyvin.. Muttei enää - Sitä ei voi jättää edes kauppareissun ajaksi enää. Se vetää koko asunnon kalustuksen uuteen uskoon. Aina jotain on revitty, matot on pitkin seiniä, sohvat ja tuolit ihan uudessa järjestyksessä.... Kun otan seuraavan koiran joskus, niin muistaisinko tämän ja muistaisinko harkita jotain pientä, rauhallista ja kilttiä ja rauhallista (sanoinko sen jo??) koiraa...

No sitten siihen perinteiseen  treenipohdintaan siirtyäkseni. Agility ei oo meinannut sujua ei niin millään. Koko homma on niin totaalisen hukassa. Juna taisi mennä kauan aikaa sitten ja minä jäin auttamatta asemalle, enkä tiedä onko uutta edes tulossa. Olen yrittänyt miettiä miksi tämä ottaa näin paljon päähän. Agilityhan on vain tällaista, kyllähän mun se pitäis tietää. Epäonnistuminen on niin pienestä kiinni. Niin ja tiedänhän minä, mutta nyt olen yrittänyt pitkän aikaa - koko kesän taistella tätä fiilistä vastaan, mutta se ottaa mut yhä tiukemmin haltuunsa. Tunnen vain olevani tällä hetkellä niin riittämätön tähän lajiin. Tai ehkä kamalinta tästä tekee se, että tiedostan ja nään virheeni, mutta olen jotenkin kykenemätön tekemään asioille mitään ilman jonkun apua. Minua ei auta se tieto, että olin myöhässä - kyllä minä sen nään itsekin, tarvitsen vaan jonkun joka auttaa minua olemaan  enemmän ajoissa. Kisaodotukset ei taida päätä huimata. Toiset tavoitelkoon tähtiä taivaalta. Me vaan mennään ihan kivasti ja päin sitä itseään. Onneksi illan päätti sentään sen pienen tuholaisbc:n onnistuneet aksailut. Sen kanssa on vielä kivaa, kun ei tarvi olettaa minkään olevan itsestään selvää tai onnistuvan. Nöyränä kohti huomista.

tiistai 21. elokuuta 2012

Se on luottanut sinuun - Nyt on sinun vuorosi luottaa siihen

Maanantaina tokoilua ja vepeilyä.  Raw sai aloittaa ruutu treenillä. Kyllähän se sinne ponilaukkailee, mutta asenne ei ole sitä mitä haen, mutta kai se tulee toistojen myötä? Nyt vaan taidan luovuttaa hetkeksi niille keinoille joita en aikonut käyttää.. Ja haen asennetta niillä. Lähinnä homma on ollut idean hakemista ja eri palkkauskeinojen kokeiluja ja koiran käytöksen seuraamista. Tämän jälkeen tehtiin tunnaria kävyllä ensimmäisen kerran ja olipas siinä töitä, kun etsittävä olikin erimuotoinen! Mutta löytyihän se lopulta :)

Rico hihkui sen verran tunnarin teko vaiheessa, -kun sen mielestä onneton kakara ei tajunnut koko ideaa - että päätin ottaa sillekin lyhyen tokotreenin. Ruudun paikkaa tehtäessä taas ekat toistot meni takalaitaan, mutta korjais kyllä pian ja vastasi mun vaatimuksiin selkä suorana, rehdisti eikä ollut yhtään sitä mieltä, että aiheettomasti hänen tekemisiään korjataan! Wau, etten sanois.. Nostetaanko tuo koira toisen tunnarin tekoa katselemalla työskentelymoodiin? Kaikkea sitä tulee havainneeksi. Raw:n ruudun tekemiset taas ei saaneet Ricoon mitään eloa, siinä se istui valehtelematta kolmen metrin päässä ruudun takana vapaana ja hievahtamattakaan, kun Raw teki - mutta tunnarin teko sai kelpieläisen hiipimään jo lähes osingoille.. Hassua :) No Rixa sai toteuttaa oman käpytunnarinsa, kun sitä se niin kovin halusi. Hyvä moodi loisti noista ruskeista silmistä yhä vain. Enkä voinut olla käyttämättä tuota asennelatausta hyväkseni - Pieni pätkä koemaista seuraamista - Ai, että miten hieno fiilis. Tätä mä haluisin nähdä vielä koekehässä :)

Illalla sitten veneilemään. Oltiin rannassa aiemmin ja ehdin tehdä muutamat luovutusnostot ja köyden viennin ennen toisten tuloa. Köyden luovutus oli tosi hyvä! Sitten varsinaisten treenien alkaessa tehtiin kahden veneen liike vasemmalta  - jossa onnistui taas tapahtumaan jotain kummallista. Koira oli köydellä, nappasi siitä, mutta yritti korjata otetta ja hups vene karkasi siltä - Siinä se palloili keskilinjalla sen näköisenä, että what, tässähän se köysi hetki sitten oli? Raukka katsoi minua kysyvästi, että en mä löydä köyttä! Mitä nyt tehdään? Koira huudettiin veneelle ja kävi  hakemassa köyden ja sain sen ohjattua vielä tolppien välistä rantaan. Uusi yritys meni taas hienosti. Tässä onkin meille seuraava treenittävä kohde. Tehtiin vielä rannan suuntainen ja siinä ei mitään erikoista. Meillä piti olla myös hukkuva, mutta puvun kaulus olikin revennyt hitto vie! Ja ei ollut sitten..

Sitä hukkuvaa ei nyt sitten saatu otettua kenelläkään vieraammalla sen ikävän tapahtuman jälkeen. Ahdistaa ja pelottaa, että koira ei ole päässyt yli siitä ja siihen liittyvästä kivusta. Se luotti minuun ja Villeen ja haki meidät molemmat, mutta luottaako se vieraiseen? Nyt mulla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa, kuin luottaa koiraan ja siihen, että se tekee. Mutta aistiiko se tän mun epävarmuuden? Olenko se lopulta minä, joka pilaan tämän? Mun vaan täytyisi laittaa silmät kiinni ja hypätä - Luottaa koko sydämestäni. Mua vaan ahdistaa myös ajatus siitä, että se luotti minuun silloinkin, kun lähetin sen töihin ja sitä sattui.. Luotetaanko me enää toisiimme tässä asiassa?

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Tänään ei suru saa kiinni musta

Kokeeton viikonloppu taas(?) takana ja lauantai aamun ensimmäinen ajatus oli, että voisin olla matkalla Vepekokeeseen- sääkin oli moiseen mitä mainioin. Mutten ollut menossa kokeeseen, heräsin niin kovin turhautuneena siihen todellisuuteen. Uskomatonta, oliko mulla jotain vieroitusoireita? Olen paininut tämän saman turhautumisen kanssa aiemminkin tänä kesänä. Mutta mun koirahan oli jo saavuttanut tän kesän tavoitteen ihan mennen tullen ja minä vaan janosin lisää sitä mieletöntä fiilistä. Siinäpä se salaisuus olikin, se fiilis minkä onnistuessaan voi saavuttaa, on jotain niin mielettömän upeaa ja sanoin kuvailematonta, että siihen taitaa koukuttua? Ja miten kamalaa jännittäminen onkaan, niin samalla se on vain niin mahtavaa – kun siinä tunnelatauksessa voittaa itsensä, menee ja tekee ja jos vieläpä onnistuu. Kaikki ketkä ovat kisanneet, jännittäneet ja onnistuneet – tietävät kyllä tarkalleen mistä puhun.

Viime viikonlopun kokeessa – oliko se tosiaan viime viikonloppu? Siitä tuntuu olevan ikuisuus ja fiilis varastot kaipaisi kovasti nostatusta – Niin siis silloin viime viikonlopun kokeessa treenikaverin mies ihmetteli miksi edes kisaan, kun jännitän niin kovin.  Niin siinäpä se juuri onkin, joskus kysyy itseltään miksi tekee tätä, kun jännittää niin kovin. Mutta SIKSI, juuri sen FIILIKSEN vuoksi, itsensä voittamisen vuoksi.

No minun oli kuitenkin tyytyminen kohtalooni. Onneksi oltiin sovittu Helin kanssa, että käyn katsomassa MH- luonnekuvaus videon, jos saisin siitä ajatuksia opinnäytetyötä varten – Siitähän oli sitten hyvä lähteä samalla tekemään tokotreenit uudelle kentälle. Mun ajatukset oli surkeasti siinä väliin jääneessä kokeessa, mutta onneksi tokoilut sai mielen paremmaksi ja ajatukset taas oikeille raiteilleen.  Riconkin raiteet alkoi kääntyä ruudun paikan kanssa mukavan ajoissa, että juna saatiin kääntymään jopa pidemmältä matkalta.  Raw ja ruutu taas.. No, mitä sanoisin? En tiedä oppiko koira niin yhtään mitään.. Huoh. Samaisen treenin jälkeen juttelin puhelimessa äitinsä ruudun tekemistavasta ja voi kyllä sanoa, että on poika tainnut tulla äitiinsä! Kyllä tästä vielä raivataan risukot tieltä pois ;)

Tänään aamusta kohti agilitykenttää. Koko kolmikko pääsi aksaamaan. Brenda on kyllä niin rautarouva vielä. Täynnä intoa se puhkui päästä radalle ja sen hypyt on välillä huimia ja jopa pelottavan korkeita, vaikkei rimat ole kuin 20cm. No mukavaa sillä ainakin oli taas. J Ja kotiin tullessa Bree oli ainut joka kukkui vielä pitkään hereillä, kun pojat oikaisi itsensä heti lepoon :D Rautarouva. Rix sai tehdä vähän myös niillä matalilla rimoilla, en viitsinyt vielä hyppyyttää korkeampaa. Kyllä ne vedot vaan on vaikeita – Niin paljon palkkausta vain niihin tarvis tehdä, enemmän ja enemmän ja aina uudestaan. Rix aksaa

Raffilla oli vaikeuksia yhden jarrutuksen ja käännöksen yhteydessä olevan riman kanssa, tarvis varmaan tehdä hyppytekniikkaa sille vähän myös ja odottaa, että se kehittyy. Aikakin varmaan tulee tekemään ihmeitä, ei ole ihan vielä pieni honkkeli sinut raajojensa kanssa  :D Ricolle vielä muutama vienti maalla ja väitän, että ruskeassa kopassa tapahtui jotain oppimisen suuntaista. Pitäisiköhän huomisissa treeneissä vaan kylmästi jättää vienti yhden käskyn varaan ja katsoa mitä tapahtuu. Antaa ruskean kopan raksuttaa.

Välillä sitä vaan olettaa, että koirat osaa, vaikkei ne todellisuudessa oikeasti osaisi. On unohtanut ottaa huomioon kaikki suoritukseen vaikuttavat tekijät. Toko on ollut ehkä raaoista raaoin ja samalla myös paras opettaja. Asiat voivat näyttää päällisin puolin olevan valmiita hetkessä, mutta siihen ansaan, jos lankeaa niin voi pian huomata olleensa niin kovin väärässä. Vaatii lopulta niin paljon enemmän pilkkomista, paloittelua, suunnittelua ja harkittuja toteutuksia – jotta voi sanoa koiransa oikeasti osaavan. Käytännössä Raw ei mun mielestä osaa mitään. Se työstää hienosti asioita ja opettelee niitä hyvin. Muttei se osaa mitään – Mä en oleta sen osaavan, ennen kuin sillä on täydet edellytykset osata. Toki opetan ja vaadin asioita, mutten oleta. Se olisi iso virhe ja pettyisin vaan pahasti. Ja miten usein koirat on ”osanneet” jotain ja yllättäen tapahtuu jotain omituista, kuin ne eivät osaisikaan. Usein kiukustuisin siitä, että tämähän pitäisi osata. Mutta nykyisin katson nöyränä peiliin, osasiko koira sittenkään -niin kuin ihan oikeasti vai oletinko minä vain sen osaavan? Millä sitten määritellään se ihan oikean osaaminen? x määrä toistoja x määrässä eri paikkoja ja x määrän eri tekijöiden läsnä ollessa. Täytyy tunnustaa, että oma määritys koiran osaamiselle syntyy kyllä ihan fiilispohjalta ja katsomalla koiran tekemisiä pidemmältä aikaväliltä.

torstai 16. elokuuta 2012

Kuopan kaivaminen aloitettu & Noutoja

Ongelmille nimittäin. Ajattelin haudata ne. Tai ainakin yhden. Rixa kävi eilen treenirannassa ennen virallisten treenien alkua ja Ville laitettiin hukkumaan. Sinne meni kelpoinen, kuin ei mitään. Osu ja upposi, muttei hukkuva eikä koira - Vaan treeni :) Tehtiin toinen toisto ja se oli siinä. -Lyhyellä matkalla ja vetomatkat tosi lyhyinä, ettei tota selkää rassattais liikaa. Mutta taas astetta parempi mieli. Kuopan kaivaminen etenee hyvin. Vielä kun saatais tehtyä vieraammalla hukkuvalla onnistuneesti, niin voisin heittää mullat päälle ja taputella tämän tarinan maan alle todeten, että kelpii palautui nopeasti. Mutta en juhli ennen, kuin voin olla varma siitä.

Agilitytreeneissä Ricoa tuuraisi Raw. On pienen paketin kanssa kyllä paljon töitä tehtävänä, vaikka kaikennäköistä se meneekin jo. Raffilainen kääntyy huomattavasti vaivattomammin, meneehän se toki matalilla rimoilla, mutta se tuntuu kyllä kevyemmältä ohjata. Se on myös rämäpäisempi, se rakastaa hypätä keinun alastulolle ja pamauttaa sen maahan. Ricon mielestä moinen on ällöttävää. Raw taas pyrkii hyppäämään päätä laskiessa jo turhankin aikaisin, jotta pääsee laskemaan alastulon.

Tänään sitten oli tokoilu päivä. Illalla molempien kanssa Pajuniityssä. Raw ennen treenien alkua. Seuraamisia, se oikeesti edistää, munhan pitää alkaa korjata sitä. Vaikkkei koko seuruu ole valmis edes :D Sitten istuen odottamista, vauhtiluoksetulo ja tolpankierron kautta sivulle tuloja. Myös vähän kuuntelemista sivulta maahanmenoissa ja sivulle nousuissa. Mainio kakara. Rico teki vähän seuraamista. Ei kovin hyvässä vireesssä. Ok, mutta on parempaakin nähty - Homma alkaa laskea alamäkeen - Treenikaverit, tarvin teidän valvovia silmiä tähän! Jääviä vapaasti, se sujui kuin vettä vain. Hyvä paikkamakuu nurtsilla, ei mennyt nenä nurmikkoon. Ja takkuiset kaukot,  kesken leikin tehtynä asenne huomattavasti parempi

Olen nyt lueskellut ihmisten pohdintoja ja painimista noutojen treenaamisen kanssa. Ricon kanssa muistan noudon opettamisen olleen työn ja tuskan takana, yhtä pään seinään hakkaamista. Mikään ei tuntunut onnistuvan tai toimivan. Naksuttelu ei vienyt meitä yhtään eteenpäin. Kestoa ei vaan saatu syntymään. Ricon suuhun kapulaa ei myöskään vaan laitettu nätisti ja kehuttu ruhtinaalisesti. Silloin kelpie puhalsi pelin poikki ja totesi, että nouda ihan yksinäsi. Lopulta sain neuvon lähteä rakentamaan noutoa leikin kautta ja se oli meidän avain onnistumiseen. Tulosta alkoi syntyä. Alkuun vähän heikompilaatuista, mutta lopulta niin käyttökelpoista, että on EVL kokeissa onnistuttu saamaan ihan kymppejä noudoista ja nykyisin pidän niitä niin kivoina liikkeinä. Raw:n kanssa noudon opettelu on ollut huomattavasti helpompaa ja suorastaan kivaa, mutta Raw onkin niin erilainen kuin Rico, se kestää paljon enemmän erinäisiä asioita.

Tästä noutopohdiskelusta innostuneena päätin kuvata vähän meidän noutotreenejä ja sitä miten me näitä treenitään. Ensin areenalla:  Herra Iso R
Ricon tapa tehdä ja käsitellä kapulaa on siistimpää ja rauhallisempaa, kuin Raw:lla.  Videolta näkyy myös miten palkkaan Ricon vauhtinoudot, kun se ei suostu kapulaa tiputtamaan :D Omalaatuinen Herra Keepie, mutta toimii!  Lopussa vielä kiertotreeniä, alusta on sen verran huono, että näkyy koiran liikkeessä.

Seuraavana areenalle astuu -Hannan sanoja lainatakseni- The Showman Herra Teini R
Kapulan ottamisessa tulee suurimmat ongelmat vauhtinoutoja tehtäessä, joten tehtiin läheltä sitäkin. Ja yritin saada vähän vauhtiakin osaan läheltä tehtyihin toistoihin. Tarkoitus ei ole retuttaa koiraa niskasta, vaan meillä hetsataan niin vähän vauhtia peliin ;) Raw:lle yritin ensin pitoa rakentaa oma-aloitteisen kapulan ottamisen kautta, mutta se aiheutti niin järjettömän pureskelun ja oman hauskan pidon, että päätin vaihtaa lähestymistapaa ja se on toiminut tämän koiran kanssa hyvin.


Olen muutenkin sitä mieltä, että miksi koulutuksessa ja tavoissaan tarvitsisi olla niin kovin ehdoton yhden tien kulkija silmälaput silmillään. Maailma voi antaa paljon enemmän, kun on avoin sille ottaen vastaan erilaisia mielipiteitä ja näkemyksiä sekoittaen oman itselleen ja koiralleen sopivan sopan :)

tiistai 14. elokuuta 2012

Jos elämä ois helppoo..

...Niin mitään ikävää ei koskaan sattusi? Miten kaikki voikin kääntyä päälaelleen pienessä hetkessä? Tai no ei kai tässä ehkä ihan niin suurta hätää nyt lopulta olekaan..? Mutta, joskus olis kai vaan parempi olla tekemättä.

Eilen Ricon mukavat Vepen palautustreenit tuntui muuttuvan melkein painajaismaiseksi. Aloitettiin vientien luovutusnostoilla jo hyvissä ajoin, ennen koko ryhmän tuloa ja loppuun köyden vienti, jota seurasi tosi hyvä luovutus veneelle. Olin oikein hyvillä mielin ja siinä samalla onnistuin saamaan Ricolle kauden päätöskoepaikan omaan kokeeseenkin. Seuraavalla kierroksella tehtiin kahden veneen liike oikealta vasemmalle ja se sujui niin hienosti kehujen ja apukäskytyksen kera - Olisi mennyt varmaan ilmankin, mutta halusin antaa välitöntä palautetta :) Koira lähti myös veneestä vain pienen henkäyksen voimalla :D Tähän kun olisi ymmärtänyt lopettaa, niin treeni ilta olisi ollut loistava..

Mutta en ymmärtänyt.. Halusin ottaa hukkuvakierroksen, kun nyt kerran oli hukkuva. Halusin treenata käsien avauksesta lähtemistä ja antaa koiralle kehuja hyvin tehdystä työstä. Tämän piti olla helppo ja mukava lopetus. Rico ei ikinä jättäisi hukkuvaa hakematta - Niinhän sitä moni koirastaan luulee..  Lähti hienosti käsien avauksesta, ui hyvin hukkuvalle, otti sen mukaan ja lähti tuomaan normaaliin tapaansa rantaan. Kaikki meni käsikirjoituksen mukaan, kunnes - yhtäkkiä - täysin arvaamatta - niin yllättäen - koira päästi vinkaisun sekaisen haukahduksen, joka saattoi kuulostaa ehkä hieman myös murahdukselta - Kohdisti sen hukkuvaa kohti, kuin sitä olisi vähintään lyöty ja irrotti otteensa patukasta suunnaten korvat luimussa taakseen vilkuillen rantaa kohti.. En ymmärtänyt yhtään mitä tapahtui, eikä kukaan muukaan tuntunut ymmärtävän. Arvauksia syntyi hetkessä pitkä liuta. Koira liikkui normaalista, suusta ei löytynyt nopealla vilkaisulla mitään, repi köyttä rannassa normaalisti..

Ei muuta, kuin uusi yritys lyhyemmällä matkalla heti perään. Rico lähti hyvin hukkuvalle, otti varoen patukasti kiinni ja päästi samoin tein otteen siitä irti ja lähti taas korvat luimussa kohti rantaan. Mitä ihmettä..? Hukkuva sai huudettua koiran takaisin ja antoi sille tuon pelkän patukan tuotavaksi rantaan. Siihen lopetettiin. Suurimmat arvailut kohdistuivat niskakipuihin.. Enkä järkytykseltäni tajunnut käydä patukkaa läpi ja tutkia sitä.

Tämän jälkeen Rico tuntui olevan kunnossa, taipui hyvin, eikä näyttänyt kipureaktioita. Mutta jokin sitä sattui pakostikin. Ei se ikinä hukkuvaa ole jättänyt tai tehnyt mitään vastaavaa. Tänä aamuna minun oli pakko lähteä itse uimaan Ricon kanssa. Vähän viileää oli, mutta mitäpä sitä ei koiransa eteen tekisi! Rico yritti koko aika hakea vimmatusti veden alla olevaa patukkaa, kun uitiin yhdessä kauemmas rannasta ja välittömästi kun nostin patukan pinnalle se tarrasi siihen kiinni ja lähti viemään minua kohti rantaa määrätietoisesti. Annoin patukan sille eri asennoissa ja tulin sen perässä eri asennoissa, myös sen selän päällä "maaten" eikä mitään eilisen kaltaista tapahtunut. Koira toimi täysin normaalisti.

Päästiin myös lyhyellä varoitusajalla fyssarille ja mitään eiliseen käytökseen liittyvää ei löytynyt. Selästä löytyi kyllä aiemmasta törmäyksestä johtuvaa arkuutta, mutta se ei viitannut eilisiin tapahtumiin. Kaikki jää siis mysteeriksi edelleen. Mutta yhä suuremmalla todennäköisyydellä luulen, että sen suuhun sattui jokin? Oliko patukassa jokin tikku tai muuta joka satutti sitä niin kovin? Tästä edespäin tutkin koiralleni tarjoamia patukoita yhä tarkemmin.. Tästä eteenpäin en ole enää kovin luottavainen hukkuavan pelastamisen varmuuteen. Suurin huolenaihe tässä liikkeessä on ollut se meneekö koira maalitolppien ohi vai osuuko niiden sisäpuolelle. Nyt huolenaihe taitaa ollakin se, suostuuko se tämän jälkeen enää tarttumaan vieraan tarjoamaan patukkaan... Nyt punnitaan se, jääkö tälläset asiat Ricolla päälle vai pääsekö se tuosta kuinka pian yli. Ainakin minuun se luotti, mutta pystyykö luottamaan enää vieraisiin.. Hitto, kun ton olisi niin voinut jättää tekemättä.

maanantai 13. elokuuta 2012

Ricosta ensimmäisenä kelpienä FI VPVA!!

Minun pikkukoira teki sen! Lauantaina se ui tiensä Vesipelastusvalioksi, ihan mieletön fiilis! Paraisille alkaa liittyä liuta hyviä vepemuistoja. Mä taidan tykätä tästä paikasta ja noista ihmisistä tuolla kerta kerralta yhä vain enemmän.

Koko perjantai meni jo hermoillessa ja jäätävän levottomuuden vallassa. Lauantai aamuna auton keula kohti Paraisia, eikä jännitys yhtään helpottanut.. Kisapäivän sää olosuhteet näyttivät olevan kohdallaan, sen puolesta onnistumiseen oli mahdollisuudet.

Köyden vienti sujui varsin hyvin. Hetkeksi koira jäi kurkottelemaan palkan toivossa veneen reunalle, mutta lähti sitten varmasti kohti rantaa. Olin varma, että kaikki oli mennyt nappiin, mutta harmikseni kuulin tuomarin tuomion, -1 pistettä hetkeä liian myöhään annetusta "irti" käskystä. No voi hitsi, mutta minkäs teet. Tuomio oli annettu ja koirahan teki osuutensa vallan mainiosti. Kahden veneen liike tehtiin vasemmalta oikealle, meidän vaikeammalta puolelta, mutta tuuli- ja muut olosuhteet huomioiden tämä puoli oli parempi vaihtoehto. Nyt oli tarkoitus kokeilla käsien avauksesta lähtemistä ja Ricohan lähti kyselemättä tai taakseen katsomatta, varmasti se suuntasi veneen keulaa kohti, teki paimenkaaren ja joutui metsästämään köyttä sen jälkeen.. Näytti ensin, ettei löydä köyttä, mutta lopulta onneksi kuitenkin. Olin valmistautunut käskyttämään koiran vielä rantaan, mutta pikkusintti nappasi köydestä ja alkoi uida kohti rantaa hyvin määrätietoisesti ilman mitään apuja. Päätin antaa koiran hoitaa, kun kerran näytti tietävän mitä on tekemässä. Ja sehän hoiti. Käänsi veneen vieläpä tolppien väliinkin. Olin niin tyytyväinen <3


Hukkuvaan annoin myös lähteä ilman käskyä ja näytti, että jokin vei pikkukoiraa oikealle, - virtaus ehkä? mutta sinnikkäästi se taisteli ja käänsi itseään ja taakkaa koko aika tolppia kohti. En lopulta antanut yhtään käskyä ja hukkuva päätyi, kuin päätyikin tolppien väliin. Tässä vaiheessa sydän taisi alkaa takoa entistä enemmän, kun tajusin, että kasassa on niin hyvät pisteet, että valioituminen alkoi olla ihan käsien ulottovilla, yhden viennin päässä enää. Hui!

Tuntui, että viimeistä liikettä sain odottaa ihan ikuisuuksiin. Lopulta päästiin rantaan ja veneeseen. Rico oli muuttunut rauhalliseksi pitkän päivän kuluessa. Pieni riekkuminen ja vinkuminen olisi antanut mulle lisää varmuutta, mutta ei - Ei kelpie vinkunut, vaan odotti nätisti ja hiljaa. Fokusoi rannasta kuuluvaan käskyyn, mutta lähti varmasti suorittamaan... Katsoi matkalla rantaan, mutta ei antanut minkään häiritä suorituksensa onnistumista!
Että mitä, Täydet tästäkin liikkeestä? Eli meillä olis 99 pistettä kasassa? Huusin rantaan, että onko nyt syytä hypätä? Vastaus oli myöntävä ja ei muuta kun valiouinnille koiran kanssa!!

Me tehtiin se Rix!! 
Rantaan kavutessani sain heti onnittelut tuomarilta. Fiilis oli ihan mieletön. Takana oli 10 käytyä Vepekoetta, eli vain yksi "harhalaukaus" matkalla valioutumiseen. Ja kesäkuun alussa Rico siirtyi vasta voittajaan ja kesäkuun loppupuolella aloitettiin tämän luokan liikkeiden treenaus. Heinäkuun alussa päästiin omiin kokeisiin, ihan sattumalta , minne ei tosiaan ollut tarkoitus edes osallistua. Rico yllätti siellä ja nappasi helposti ensimmäisen VOI1. Parin viikon päästä tästä onnistuttiin saamaan kuin ihmeen kaupalla jälleen koepaikka ja väliin oli tehty vain pari hassua treeniä. Rico ei pettänyt tässäkään kokeessa ja ui toiseen 1-tulokseen. Sitten alkoi hurja koepaikan metsästys ja sellaisen koepaikan, jossa olisi joku muu tuomaroimassa, kuin Pasi. Lopulta tärppäsi ja saatiin kolmas koepaikka ja Rico suoritti tämän VOI-kokeen paljon paremmalla varmuudella, kuin aiemmat. Tässä kokeessa oli enemmän sellainen olo, että nyt tuo koira voisi oikeasti jo tietää, mitä se tekee. Tämä on vaan niin hienoa, en olisi ikinä uskonut, että kaikki käy tällä tahdilla ilman yhtään epäonnistumista.

Lopputuloksena siis 99/100p. 2.sija ja Ricosta tuli ensimmäinen kelpienä FI VPVA!! Rico on ollut niin mieletön tässä lajissa. Se ei kertaakaan ole jättänyt hyppäämättä veteen ensimmäisestä käskystä, ei veneestä, eikä mistään rannasta. Se on rakastanut vientiä alusta saakka, sille tarvitsi vain kertoa mitä sen halutaan tekevän. Sillä on taisteluhalua, josta on luonnollisesti hyötyä. Muttei taisteluhalua ole liikaa, joten se pystyy luovuttamaan viennit kauniisti. Se on koira, joka rakastaa uimista niin kovin. Koira, joka on parhaimmillaan itsenäisesti kauempana ohjaajasta työskennellessään <3

Ja käytiin me sunnuntaina agilitykisoissakin pitkästä aikaa, mutta taidetiin olla molemmat vielä kovin launtaisissa tunnelmissa. Kisakirjaan kuitenkin mustetta kului yhden nollan verran :)

tiistai 7. elokuuta 2012

Nyt mieli lentää korkealla


Maanantaina niin onnistuneet treenit molemmilla pojilla! Näin ne asiat vaan muuttuu ja kehittyy. Tai no liekö kehityksestä kysymys vai vaan hyvästä päivästä? Raw sai tokoilla pikaisesti ennen Ricon illan treenejä ja wau, etten sanois! Ihan kuin se olisi päässyt jyvälle ruudun perusajatuksesta. Ok, tehtiin takapihalla ja matkat siis tosi lyhyitä, mutta kuin ajatus olisi syntynyt - Nyt kun ehtisi tehdä kuurina tätä, niin pääsis eteenpäin. Sunnuntaina pikkubeeceellä ei myöskään näyttänyt olevan hajuakaan maahanmenosta perusasennosta. Maanantaina taas se alkoi tipahdella oma- aloitteisesti ilman apuja maihin, aika pätevä pieni. Onhan se hyvä,  jos yhdessä yössä oppii paljon asioita :D
Raw:n ensimmäinen vientiharjoitus esineellä


Seuraavana oli vuorossa Ricon Vepetreenit ja mun valmiiksi epätoivoinen asenne. Köyden vienti "lipesi" ylipitkälle matkalle. Appari ei muistanut taputtaa venettä, mutta koira kurkotti tosi hienosti veneeseen ja sai sieltä superkehut. Myös rantaan paluu oli hyvä. Eli oikein onnistunut suoritus lopulta. Seuraavana kahden veneen liike ja epätoivo! Otettiin Ricon helpompi, mutta vähemmän tehty puoli. Sain lähtemään veneestä pienellä kuiskaus avulla. Tuli veneelle aikalailla keskilinjalla ja käskytin rantaan, ennen koiran köyden ottamista ja sehän meni! Se oikesti lähti ilman läträämistä suoraan rantaan!! Mieletön! Olin niin kovin tyytyväinen <3


Toisella kierroksella otettiin sitten rannansuuntainen vienti. Matka taas ehkä vähän valahti, kun vene liukui kauemmas ja rannasta maltillinen häiriö. Rix katsoi rantaan, mutta valitsi itse veneelle jatkamisen.  Loistava itsenäinen päätös :) Olin niin tyytyväinen tuohon ruskeaan ja se kyllä aistii sen minusta, koska on tehnyt huippuduunin.

Raw:n hyvä meno jatkui tiistain aluevalmennuksen agilitytreeneissä. Meillä oli kolme pätkää tehtävänä. Ensimmäisellä pätkällä vähän vauhtia ja hallintaa. Se sujui ihan kivasti. Rimojen kanssa vaan nyt täytyy blondin todella alkaa olla mustavalkoinen ja kertoa koiralle, mitä se hyppääminen tarkoittaa. Sitten tehtiin neljän hypyn suoraa ja kellotettiin se kutsuttuna, lähetettynä palkalle ja yhdessä juostuna. Aika tasaisia aikoja lopulta saatiin kaikista. Eli tuolle koiralle ei ole niin suurta merkitystä ohjaajan sijainnilla, se tulee lähes samaa vauhtia joka tapauksessa. Kolmantena pätkänä tehtiin serpentiiniä ja välistävetoja - Palkattiin paljon päällejuoksua ja välistävedoissa käteen saakka tulemista. Näistä en halua nyt luistaa, ennemmin palkkaan vaikka liikaa, että koira säilyttäisi sen, että se todella tulee ohjaukseen mukaan. Tässäkin harjoituksessa tuli esille Raw:n toispuoleisuus - oikealle kääntyminen on vaikeampaa. Mutta kaiken kaikkiaan vallan mainio kakara ja hyvät treenit :)

maanantai 6. elokuuta 2012

Levottomuus

Viikonloppu kului koirien kanssa treenaten ja ongelmiin ratkaisuja miettien - En vaan tiedä olenko yhtään sen viisaampi :D Mutta jokin jäätävä levottomuus ja malttamattomuus velloo sisällä.. Ehkä ensi viikonlopusta johtuvaa? En jaksaisi odottaa enää, halusin vaan mennä jo! Ensi viikonloppuna päästään pitkästä aikaa kisaamaan agilityakin. Toisten meno vaikuttaa aina vain niin helpolta ja vaivattomalta, saa nähdä miten takkuista oma matkan teko tulee olemaan.. Varsinkin kun treenejä on ollut aika harvakseltaan.

Viikonloppuna Ricon kanssa tehtiin tokoa ja vepeä, muttei yhtään aksaa. Tokoiltiin vieraalla nurmikentällä. Asenne oli oikein iloinen ja positiivinen, hyvä näin! Paljon on tullut pohdittua treenien rakentamista ja kaikkea muuta kuin itse liikkeitä. Tämä puol taitaa tarvita enemmän panostusta, kuin tajusinkaan aiemmin. Sunnuntaina Eppu tuli meidän seuraksi työstämään Vepeä. Viennit kulkee hyvin. Pikku paatilla vieraassa rannassa saatiin koira taas nousemaan paatin reunalle. Aikas pähee ;) Kahden veneen liikettä yritettiin maalla purkaa, mutta kun ei onnistu, niin ei sitten.. Ongelma oli se, että koira jäi "30 veneen" kanssa leikkimään, mikä ehkä kertoo jotain myös vedessä vallitsevasta ongelmasta.. No saa nähdä miten meidän loppukauden kokeiden käy..:/

Raw sai vähän tokoilla ja mulla taitaa olla seuraamisissa edistävä koira - auts.. ;o Miten mä onnistuin sillekin edistämisen aikaansaamaan? Raw:n äippäkoira Fidzi oli liidellyt itsensä FI AVA:ksi. Aikas hienoa!! -mutta kyllähän me se tiedettiin, että pian näin tapahtuu ;D 
Saatiin myös sunnuntaina Satu ja  Zina kyläilemään ja käytiin harjoittelemassa tuota liitelyä.
Raffilainen 8kk

torstai 2. elokuuta 2012

Oon avaimeni hetkeks kadottanut..

Rico on joutunut nyt vetämään leiriltä saakka ilman vapaapäiviä, ehkä huomenna olisi vapaapäivän aika lopulta..? Tiistaina vedettiin sitten reippaaseen tahtiin läpi kaikki EVL liikkeet. Pakko oli tehdä, että sain lauantaille kirjattua materiaalia. Toko taukoa on ollut sen verran, että piti tarkistaa mitäs epäkohtia siellä olikaan ja olihan siellä sen verran, että en tällä hetkellä voisi kovin luottavaisena kokeeseen lähteä. Saman treenin aikana nousi esille myös yksi meidän isoista ongelmista, häiriöherkkyys. Okei, myönnän - Täysin tyhjä ja rauhallinen lentokenttä ja yhtäkkiä kentälle ilmestyy kolme koiraa ja omistaja, jotka ohittavat meidän treenipaikan - Onhan se pahempi häiriö, kuin jatkuva hälinä ympärillä. Mutta tämä jäi taas tosi pitkäksi aikaa päälle ja näytti, ettei siitä päästy yli millään - koira vai minä? Vai me yhdessä oravanpyörässä ruokkien toistemme häiriöherkkyyttä? Olisko Rix parempi Tokokoira vahvan ja järkkymättömän ihmisen rinnalla? No olen iloinen siitä huolimatta, että se koira kulkee juuri mun rinnalla :)

Keskiviikkona jouduttiin luopumaan agilitytreeneistä, kun ei oltais mitenkään ehditty rannasta enää aksakentälle. Olen jotenkin tämän kesän aikana saanut valtavasti voimaa ja energiaa vedestä ja niistä rauhallisista hetkistä veden äärellä. Jotenkin olen kokenut olevani myös tervetullut rantaan, joka on lopulta aika iso asia. Koko laji on vetänyt minut ja koiran niin mukaansa. 

Treenit meni vientien osalta hyvin ja tuli puolivahingossa testattua Ricon vienti zombina olevalle avustajalle, mutta koira tarjosi hienosti esinettä veneeseen :) Kahden veneen liikkeessä otettiin pieni liike mukaan ja läträys palasi kuvioihin. Hittolainen..No yhden kerran ruskea korjasi otettaan ja seuraavalla tuplakäskytyksellä sain sen suuntaamaan rantaan.. Mutta mikä ärsytys.. Ei voi vaan mitään. Se on jonkin korkeamman tahon haltuun miten se menee..

Raw sai tokoilla sitten vuorostaan. Seuraamisia, luoksetuloa, makuuta, merkkeilyä ja noutoa. Pito harjoitukset on menneet nyt eteenpäin ja olen varioinut niitä parin päivän aikana, ihan mukavalta näyttää, vaikkei se nyt valmis tokikaan ole! Vauhtinoudot taas.. Vauhtia on - en sano missään vaiheessa, että liikaa, - mutta kapula on rakennettu nyt niin kivaksi, että sitä saalistetaan aikamoisella hyökkäksellä.. Koko tokolaatikko on yksi maailman ihanimmista asioista, kun kaivan sen esille, niin joku sinisilmä ei pysty pitämään päätään pois laatikosta, kun sieltä tulee merkkejä, kapuloita ja vaikka ja mitä!! No ainakin asennekasvatus tokoa kohtaan on onnistunut :D

Tänään käytiin sitten kuittaamassa ne menetetyt agilitytreenit, onneksi Milla pääsi aamusta meidän seuraksi ja saatiinkin työstää juuri niitä eilisiä treenejä. Rico kulki ihan kivasti, mitä nyt ei vastannut ensin jarrutuksiin, mutta alkoihan ne jarrutkin löytyä, kun vähän muistuteltiin ja kontaktit oli kerrankin hyvät! Raw sai ihmetellä 25cm nousseita rimoja ja ei meinannut ensin tassut nousta millään - ei kai, kun on saanut ryysiä läpi vain! No, mutta nyt pitää alkaa ajatella hyppäämistäkin vähän. Olikin lopulta oikein kivat treenit molemmille koirille.  

Yleisellä tasolla agility vaan tuntuu jotenkin etääntyneen minusta kesän aikana tai minä siitä? Johtuuko se lajin erilaisuudesta vai mistä, mutta agilityn ryhmätreeneissä en ole pitkiin aikoihin tavoittanut sitä samaa mukavaa fiilistä mistä olen saanut nauttia rannassa. En tiedä huomaako näitä pieniä asioita vaan paremmin opinnäytetyön myötä, kun on tullut mietittyä hyvinvointia ja omia voiman lähteitä elämässä. Onhan se tietenkin erilaista treenaako vain omaa koiraa vai auttaako myös treenikavereita ja tarvitsee itse apua oman koiransa kanssa. Pitäiskö vielä miettiä ajankäyttöä ja jotain pk-puolen lajia uudelleen..? Vaikka suurin osa lienee kiinni treeniporukasta ja yleisestä ilmapiiristä. 

Voi kun tää kesä ei loppuisi koskaan...