perjantai 24. elokuuta 2012

Enkä tiedä kuinka ehjän siitä millään saan..

Usein postaukset kohdistuu vain kisoihin, treeneihin ja kokeisiin. Usein myös mielipiteet toisten koirista perustuu näiden tilanteiden pohjalle. Mutta kuinka paljon elämä koirien kanssa on vain sitä arkea - olemista ja elämistä, jossa koira elää vapaasti - tai niin vapaasti kuin kenenkin koira elää - toimien omien mieltymysten mukaisesti.  Miten paljon koirista voi jäädä ulkopuolisen silmiin näkemättä ja tietämättä, jos mielikuva muodostuu vain ja ainoastaan kisa- ja treenikenttien pohjalta. Ja sen lisäksi se mitä me kerromme on rajallista - tai miten me asiat näämme ja ilmaisemme.

Itse olen miettinyt paljon viime aikoina miten pojat tulevat tulemaan jatkossa toimeen siellä kotioloissa, arjessa. Tilanne on näyttänyt toistaiseksi hyvältä. Ricolla on selvä valta ja ote niihin asioihin, jotka se kokee itselleen tärkeiksi.  Mutta valitettavasti samalla se on alkanut kiukutella ja yrittää kyykyttää Raw:a sellaisissa tilanteissa, missä minä en nää sitä oikeutetuksi. Ei siinä mitään, Raw ei aio tapella tästä - Se nöyrtyy Ricon edessä aina - ainakin vielä. Toivon, että tässä nyt vain asetellaan kaapin paikka - eikä kiukuttelut lisäänny. Tilanne on vain välillä ristiriitainen. On tilanteita, joissa minä olen ajatellut olevani se, joka riitelee ja minun ohi ei kukaan kinastele. Mutta on tilanteita, joissa olen sitä mieltä, että asetelkoot kaapin paikan keskenään, niin homma on ehkä selvillä myöhemmin, eikä siitä tarvitse enää keskustella. Mutta kokeeko koirat nämä tilanteet samanlaisina kuin minä ja olenko niiden mielestä vain epälooginen, kun välillä päätän miten toimitaan ja välillä annan niiden itse päättää.

Hetkestä ennen ruokailua on tullut yksi kiristävä tilanne. Raw on ollut aikamoinen hyppyrotta ruokia laittaessa, mutta nyt Rico on alkanut olla sitä mieltä, että siinä tilanteessa keittiö on hänen valtakuntaansa ja Brenda saa olla valtakunnassa läsnä, mutta Raw pysykööt kauempana. Tiedä sitten helpottaako tuo minunkin elämääni jatkossa, kun saan laittaa ruuat rauhassa kuppeihin ilman jonkun hyppimistä mukana. Vaikkakin aamusin tätä ei tapahdu ikinä. Silloin Rico ei ruokaile kupistaan käsin, vaan saa luun tai jotain pientä muiden syödessä, eikä tällöin pyri hallitsemaan valtakuntaansa, vaan poistuu takavasemmalle odottelemaan. Mutta olenko minä rakentanut iltaruuan arvon näin korkealle tuomalla sen mukaan treeneihin? Vai onko se arvokkuus ollut olemassa, joka on nyt vain valjastettu käyttöön?

Myös minun pienestä ehkä maailman kilteimmästä yksinolija bc:stä on kuoriutunut oikea hirviö. Mä luulin, että se on niin helppo koira jättää yksin. Niin pitkään oli mennyt niin hyvin.. Muttei enää - Sitä ei voi jättää edes kauppareissun ajaksi enää. Se vetää koko asunnon kalustuksen uuteen uskoon. Aina jotain on revitty, matot on pitkin seiniä, sohvat ja tuolit ihan uudessa järjestyksessä.... Kun otan seuraavan koiran joskus, niin muistaisinko tämän ja muistaisinko harkita jotain pientä, rauhallista ja kilttiä ja rauhallista (sanoinko sen jo??) koiraa...

No sitten siihen perinteiseen  treenipohdintaan siirtyäkseni. Agility ei oo meinannut sujua ei niin millään. Koko homma on niin totaalisen hukassa. Juna taisi mennä kauan aikaa sitten ja minä jäin auttamatta asemalle, enkä tiedä onko uutta edes tulossa. Olen yrittänyt miettiä miksi tämä ottaa näin paljon päähän. Agilityhan on vain tällaista, kyllähän mun se pitäis tietää. Epäonnistuminen on niin pienestä kiinni. Niin ja tiedänhän minä, mutta nyt olen yrittänyt pitkän aikaa - koko kesän taistella tätä fiilistä vastaan, mutta se ottaa mut yhä tiukemmin haltuunsa. Tunnen vain olevani tällä hetkellä niin riittämätön tähän lajiin. Tai ehkä kamalinta tästä tekee se, että tiedostan ja nään virheeni, mutta olen jotenkin kykenemätön tekemään asioille mitään ilman jonkun apua. Minua ei auta se tieto, että olin myöhässä - kyllä minä sen nään itsekin, tarvitsen vaan jonkun joka auttaa minua olemaan  enemmän ajoissa. Kisaodotukset ei taida päätä huimata. Toiset tavoitelkoon tähtiä taivaalta. Me vaan mennään ihan kivasti ja päin sitä itseään. Onneksi illan päätti sentään sen pienen tuholaisbc:n onnistuneet aksailut. Sen kanssa on vielä kivaa, kun ei tarvi olettaa minkään olevan itsestään selvää tai onnistuvan. Nöyränä kohti huomista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti