sunnuntai 19. elokuuta 2012

Tänään ei suru saa kiinni musta

Kokeeton viikonloppu taas(?) takana ja lauantai aamun ensimmäinen ajatus oli, että voisin olla matkalla Vepekokeeseen- sääkin oli moiseen mitä mainioin. Mutten ollut menossa kokeeseen, heräsin niin kovin turhautuneena siihen todellisuuteen. Uskomatonta, oliko mulla jotain vieroitusoireita? Olen paininut tämän saman turhautumisen kanssa aiemminkin tänä kesänä. Mutta mun koirahan oli jo saavuttanut tän kesän tavoitteen ihan mennen tullen ja minä vaan janosin lisää sitä mieletöntä fiilistä. Siinäpä se salaisuus olikin, se fiilis minkä onnistuessaan voi saavuttaa, on jotain niin mielettömän upeaa ja sanoin kuvailematonta, että siihen taitaa koukuttua? Ja miten kamalaa jännittäminen onkaan, niin samalla se on vain niin mahtavaa – kun siinä tunnelatauksessa voittaa itsensä, menee ja tekee ja jos vieläpä onnistuu. Kaikki ketkä ovat kisanneet, jännittäneet ja onnistuneet – tietävät kyllä tarkalleen mistä puhun.

Viime viikonlopun kokeessa – oliko se tosiaan viime viikonloppu? Siitä tuntuu olevan ikuisuus ja fiilis varastot kaipaisi kovasti nostatusta – Niin siis silloin viime viikonlopun kokeessa treenikaverin mies ihmetteli miksi edes kisaan, kun jännitän niin kovin.  Niin siinäpä se juuri onkin, joskus kysyy itseltään miksi tekee tätä, kun jännittää niin kovin. Mutta SIKSI, juuri sen FIILIKSEN vuoksi, itsensä voittamisen vuoksi.

No minun oli kuitenkin tyytyminen kohtalooni. Onneksi oltiin sovittu Helin kanssa, että käyn katsomassa MH- luonnekuvaus videon, jos saisin siitä ajatuksia opinnäytetyötä varten – Siitähän oli sitten hyvä lähteä samalla tekemään tokotreenit uudelle kentälle. Mun ajatukset oli surkeasti siinä väliin jääneessä kokeessa, mutta onneksi tokoilut sai mielen paremmaksi ja ajatukset taas oikeille raiteilleen.  Riconkin raiteet alkoi kääntyä ruudun paikan kanssa mukavan ajoissa, että juna saatiin kääntymään jopa pidemmältä matkalta.  Raw ja ruutu taas.. No, mitä sanoisin? En tiedä oppiko koira niin yhtään mitään.. Huoh. Samaisen treenin jälkeen juttelin puhelimessa äitinsä ruudun tekemistavasta ja voi kyllä sanoa, että on poika tainnut tulla äitiinsä! Kyllä tästä vielä raivataan risukot tieltä pois ;)

Tänään aamusta kohti agilitykenttää. Koko kolmikko pääsi aksaamaan. Brenda on kyllä niin rautarouva vielä. Täynnä intoa se puhkui päästä radalle ja sen hypyt on välillä huimia ja jopa pelottavan korkeita, vaikkei rimat ole kuin 20cm. No mukavaa sillä ainakin oli taas. J Ja kotiin tullessa Bree oli ainut joka kukkui vielä pitkään hereillä, kun pojat oikaisi itsensä heti lepoon :D Rautarouva. Rix sai tehdä vähän myös niillä matalilla rimoilla, en viitsinyt vielä hyppyyttää korkeampaa. Kyllä ne vedot vaan on vaikeita – Niin paljon palkkausta vain niihin tarvis tehdä, enemmän ja enemmän ja aina uudestaan. Rix aksaa

Raffilla oli vaikeuksia yhden jarrutuksen ja käännöksen yhteydessä olevan riman kanssa, tarvis varmaan tehdä hyppytekniikkaa sille vähän myös ja odottaa, että se kehittyy. Aikakin varmaan tulee tekemään ihmeitä, ei ole ihan vielä pieni honkkeli sinut raajojensa kanssa  :D Ricolle vielä muutama vienti maalla ja väitän, että ruskeassa kopassa tapahtui jotain oppimisen suuntaista. Pitäisiköhän huomisissa treeneissä vaan kylmästi jättää vienti yhden käskyn varaan ja katsoa mitä tapahtuu. Antaa ruskean kopan raksuttaa.

Välillä sitä vaan olettaa, että koirat osaa, vaikkei ne todellisuudessa oikeasti osaisi. On unohtanut ottaa huomioon kaikki suoritukseen vaikuttavat tekijät. Toko on ollut ehkä raaoista raaoin ja samalla myös paras opettaja. Asiat voivat näyttää päällisin puolin olevan valmiita hetkessä, mutta siihen ansaan, jos lankeaa niin voi pian huomata olleensa niin kovin väärässä. Vaatii lopulta niin paljon enemmän pilkkomista, paloittelua, suunnittelua ja harkittuja toteutuksia – jotta voi sanoa koiransa oikeasti osaavan. Käytännössä Raw ei mun mielestä osaa mitään. Se työstää hienosti asioita ja opettelee niitä hyvin. Muttei se osaa mitään – Mä en oleta sen osaavan, ennen kuin sillä on täydet edellytykset osata. Toki opetan ja vaadin asioita, mutten oleta. Se olisi iso virhe ja pettyisin vaan pahasti. Ja miten usein koirat on ”osanneet” jotain ja yllättäen tapahtuu jotain omituista, kuin ne eivät osaisikaan. Usein kiukustuisin siitä, että tämähän pitäisi osata. Mutta nykyisin katson nöyränä peiliin, osasiko koira sittenkään -niin kuin ihan oikeasti vai oletinko minä vain sen osaavan? Millä sitten määritellään se ihan oikean osaaminen? x määrä toistoja x määrässä eri paikkoja ja x määrän eri tekijöiden läsnä ollessa. Täytyy tunnustaa, että oma määritys koiran osaamiselle syntyy kyllä ihan fiilispohjalta ja katsomalla koiran tekemisiä pidemmältä aikaväliltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti