maanantai 21. lokakuuta 2013

Se tekee joskus kipeää

Sairastuvalla eläinpuoli oli paranemaan päin, niin oma selkä sanoi työsopimuksen irti. Siinä sitten naurettiin ensi alkuun kovin nopeaa mummoistumista (siis kun etukumara kasvaa yhden päivän aikana melkoiseksi). Mutta, nämähän hellittää kävelylenkillä ja levolla - päivässä. Niin siis korjattakoon, ne hellitti ennen päivässä - ei näköjään enää.. Kävelylenkki oli päätyä sammalten joukkoon, kun jalka meinasi pettää vihlomisen alta.. Ei muuta kun lääkärikeikka ja kovemmat dropit kehiin. Se hyvä puoli tässä selän kanssa sairastaessa oli, että sai sentään ihan luvan kanssa kävellä, vaikkei se ensi alkuun kovin helposti ja kivuttomasti sujunutkaan..  

Avaruusmies taas näyttää kuntoutuvan niin hyvin, että oksat pois. Fyssarilla käytiin ja tilanne näytti oikein lupaalta, voi miten iloinen olenkaan siitä! Ja eläinlääkärin ohjeistuksen mukaan 1,5kk piti välttää rajua ja repivää liikuntaa, joka on ollut meidän remmilenkkien päättymisrajana. Ja kuulkaas, se 1,5 kk tulee täyteen marraskuun alussa!! Eli ihan kohta, vajaa pari viikkoinen enää!! Mutta kun sitten on se iso mutta...  Toisen ohjeen mukaan tähän vaiheeseen olisi saanut siirtyä vasta 3-4kk kuluttua leikkauksesta..   Nyt taas tuntuu, että liian iso vastuu lasketaan mun käsiin. Miten voin tehdä sen päätöksen missä vaiheessa avaan sen lukon ja päästän spacemanin maata kiertävälle radalle? Niin siis ensimmäiset kerrat se tulee tapahtumaan vain meidän kahden kesken ilman muita koiria ja silleen ihan huomaamattomasti, mutta koska sille on oikea hetki? Mä vihaan tällaisia päätöksiä.. Sitten jos olenkin liian hätäinen ja otetaan takapakkia parantumisessa? Toisaalta taas haluaisi niin pian vapauttaa Rawn tästä piinasta ja antaa sen nauttia taas elämästä niinkuin sen kuuluukin.

Ricon kanssa oltiin viikko sitten kisaamassa taas piiiitkästä aikaa. Olipas meillä mukavaa. Onnistuttiin jopa hieman kulkemaan vastavirtaan ja tekemään yhden radan aloitus valtavirrasta poiketen ja niin, etten ollut koiran edessä missään vaiheessa hidastamassa sen etenemistä - tosin se rata hajosi muihin juttuihin.. Mutta mitäs niistä - se aloitus onnistui :))

Kepit oli Ricon mielestä turha suorittaa loppuun, jos vois vähän oikaista? Sellaisia aivopieruja - näitähän tulee matkan varrella. Myös läheltä ohjaaminen ilmeisesti "helpotti" tota kesken jättämistä, koska keskimmäisellä radalla, jossa oli mahdollisuus ohjata kepit kauempaa - ne sujui - ihan loppuun saakka. Ja rata selvitettiin nollalla maaliin saakka. Se taisi ollakin meidän ensimmäinen nolla tälle kaudelle. 


Nollajahti siis saatu alulle. Sain myös jonkinnäköisen motivaation mukaani kisoista? Jonka innoittama kirjoittelin pitkät pätkät agilityyn liittyen, mutta blogger kieltäytyi julkaisemasta tekstiä.. Ehkä sille oli sitten tarkoituksensa, kaikkea ei aina kannata sanoa ääneen?

Ja loppuun sitten se huumoripläjäys näistäkin karkeloista. Kelpii vetää silmät kii: "Joo, joo - mene nyt itse pois edestä ja lopeta se huutaminen -MÄ tiedän kyllä!" :D ^Jossain oli joku aika sit artikkeli koirien hännän käytöstä esim. agilityssa. Tässä näkynee sitä hännällä liikkeen ohjaamista. Kaikki nämä ylläolevat  Ricon agilitykuvat on luvan kanssa kopioitu. Kiitos kuvaajalle näistä.

Raw:n kyynärongelmat ja leikkaus pudotti jotenkin pahasti pohjan pois agilityn tekemiseltä. Mä olisin tosi paljon halunnut nauttia agilitysta tuon avaruuskaverin seurassa. Tää on koko arkielämään vaikuttava inhottava epäkohta, joka mun pitäisi sovittaa vaan kaiken kanssa.. Kuulostaa suorastaan idioottimaiselta, mutta niin se vaan on. Kaksi koiraa on suhteellisen vaivaton treenata samassa ryhmässä ja samalla ajalla. Mutta nyt kun se toinen ei sais tehdäkään agilitya ja aikaa kuluu turhaan seisoskeluun ja odotteluun - kun vois olla toisaalla tekemässä jotain muuta treeniä - sen toisen kanssa.. Onneksi mulla on kuitenkin Rico, jonka kanssa voin aksata. Mutta kuinka kauan Rico pystyy aksaamaan vielä? 2-3 vuotta? 8-vuotiaaksi? Se on kuitenkin raskaampi koira, ei se kaikista kevyin. Ei sen kans 10-vuotiaaksi mennä? Eikä se meno taida enää vuosien myötä tulla paranemaan. Remppaa tulee varmaan matkan varrella enemmänkin. 

Raw:n tokokoiran urasta ja sen kestävyydestä ei tiedä kukaan. Ainoastaan aika näyttää miten operoitu koipi kestää treeniä ja elämää. Ja kun kaksi täysillä treenaavaa koiraa on mulle liikaa, niin kolme treenaavaa saisi mut hautautumaan syvälle poteroon huonosta omasta tunnosta. Toiset pystyköön, jos niin kokevat, mut mä en. Mä haluun hieman aikaa muillekin asioille.. En koe millään muotoa pystyväni moiseen suoritukseen. Voisin jatkaa tätä pohdintaa loputtomiin, mutta tämä riittäköön tähän palaan. Mun on vain tyydyttävä katsomaan mitä tulevaisuus  meille tuo..

tiistai 8. lokakuuta 2013

Mikä riittää onnelliseen elämään..

"..No katu sekä nopeat saappaat, joilla pääsee pois kävelemään sieltä, jossa taakan alle sankarit kaatuu. Mitä vaatii, että osaa päästä irti siitä mitä ei ees todella tarvi.."

Ihanaa viikonloppu ja paljon unta. Miten ihminen voikin olla näin äärettömän väsynyt? No mutta nyt on saatu ainakin nukuttua. Tosin kaikki muu tekeminen on jäänyt vähemmälle, mutta se ollutkin ehkä sitäkin parempaa ja laadukkaampaa.

Lauantaina käytiin agilitykentällä ihan omatoimisesti - hiphei, pitkästä aikaa näin! Edellinen kerta on varmaan Raw:n kanssa käyty omatoitreeni.. :/ Kun on näit patjanvaihtoviikkoja, niin meillä taisi olla koiran vaihtoviikot. Treenikentällä pyörähteli vuoron perään kelpii, mummokoira ja hyeenaprinsessa bc. Mutta kaikki koirat sai juosta sitten tasapuolisuuden nimissä kahden ohjaajan ohjauksessa. Olipas hauskat ja mukavat treenit. On jo pidempään ollut puhetta, että haluaisin kokeilla Taraa radalla. Se tuntuikin aika kivalta, niin kovin paljon herkempi, kuin tasaisesti eteenpäin puksuttava kelpie, mutta sain kuin sainkin sen pidettyä radalla, enkä onnistunut heittelemään maata kiertävälle radalle, joka olisi ollut hyvin paljon mahdollista sekin. Tässä muutamat videoklipit matkalta, en nyt jaksa alkaa omia virheitäni analysoimaan, siellä ne näkyy - sen mä vaan sanon, että oli meillä kivaa!

Tanja Ricon kanssa radalla
Toinen pätkä Tanjan ja Ricon menoa
Mummokoira aksaa ;)
Tuttavuutta Tarantellan kanssa
Ja toinen setti Taran kanssa ;)

Ikionnellinen mummokoira aksatreeniensä jälkeen. Otti possun kainaloon
ja paineli nukkumaan <3

Rico onkin saanut treenata vähän normaalia enemmän. Voi kelpie parka, taitaa odottaa jo Raw:n kuntoutumista treenikuntoon..
Rico ekoissa yhteistokotreeneissä kesän jälkeen tekemässä
paikalla istumista "Vittu tätä vitun tokoo taas.."

Rico on omanlaisensa. Se tekee kyllä mielellään, tiettyjä asioita, tietyllä tavalla, tiettyyn pisteeseen asti. Mutta toisinaan tekeminen tuntuu vaativan minulta niin paljon töitä ja panostusta ja ihan kaikessa ei päästä niille planeetoille, mille mun oma mieli halajaa. Mutta kyllä minä taidan silti kaikesta huolimatta olla hyvin tyytyväinen omistaessani juuri tämän koiran. Toivottavasti meillä tulee olemaan aikaa yhdessä vielä hakea meidän omaa juttua - tai Ricon omaa juttua. 


Ollaanhan me nyt viikon aikana lopulta inspiroiduttu ihan kokeilemaan kolmeakin uutta lajia.  Jäljestykseen tarvittaisiin selkeästi osaavampien opastusta, mutta herra kelpie on ihan liekeissä ja ryysii läpi metsien sellaisella raivolla, että oksat pois - kirjaimellisesti. Ei se mitään keppejä tolla moodilla pysty edes nostamaaan - Ryysää vaan.. Mutta siitä se ainakin näköjään syttyisi.. Rallytokon liikkeitä olen tulostellut jo kesällä aloluokan verran tonne laatikkoon odottelemaan ja vihdoin kaivoin nekin esille ja käytiin ihan kentällä kokeilemassa mitä osataan. Sehän sujui aikas hyvin ja koirakin taisi tykätä - vaikka kyllä se mua jossain välissä katsoikin taas sillä - "Taasko tätä seuraamista..?" ilmeellä, mutta suurimman osan se katsoi sillä loistavalla ja sädehtivällä ilmeellä. Sitten ollaan myös vähän heitelty frisbeetä - treenattu niitä koppien ottamisia ja tehokkaampia kiekon vaihtoja toiseen. Hauskaa ja mielekästä sekin. Kauheen helppoa -  valitse laji ja nauti. Kaikkee ei ehdi, ei mitenkään. Pitäisi päättää mitä lähtee viemään eteenpäin ja eihän noi ajatukset vielä tohon lopu, jottei tää missään nimessä olisi liian helppoa.

Raw:n kanssa meillä olikin sitten taas astetta rajumpi viikonloppu..


Syötiin vähän yhdessä omenoita, otettiin olutta ja piikitettiin.. Aika kivuttomasti meni tällä kertaa noi pistokset - siis tältä piikittäjältä, ei siltä piikkien vastaanottajalta. Sehän ei tiedä tapahtumasta juuri mitään, jos on nenän edessä sapuskaa. Itkun aiheuttaa ihan toiset asiat.. Raw:lla pääsi huuto, kun sai tehdä TOKOa!! Luoja, sivulla olemista ja seuraamisen aloitusta (ilman liikettä) - Se on kuulkas huutamisen arvoinen asia, kuin on ollut melkein kolme viikkoa ilman TOKOA!! Siis niin siistiä.. Meillä muodostui myös uusi tunnarin luovuttusasento..



Näin se luovutetaan nykyisin :D Toivottavasti tästä ei tule ongelmia jatkossa..;)
Muuten meillä on ollut pitkän hyvän jakson jälkeen vähän huonompia päiviä. Kevennetään nyt liikuntaa ja yritetään hillitä yhä vain menoa ja meininkiä. Sisätiloissa avaruusmies on kovin maltillinen ja kiltti, mutta ulkoillessa pinnan alla kuohuu ihan valtavasti. Napsitaan ruohonkorsia ja keppejä ja mitä ikinä vastaan tulee. Sitten yritetään singota ne suussa niin lujaa pukkilaukkaa eteenpäin kuin vaan päästään.. Toivon vaan, että aika kuluisi nyt nopeasti, jotta päästäisiin eteenpäin. Voi miten odotankaan sitä päivää, kun voin päästää Raw:n juoksemaan jälleen vapaasti. Vaikka siellä sisällä asuu se sama iloinen Raw, niin sydän särkyy joka kerta, kun nään sen alistuvan kohtaloonsa ja rauhoittuvan. Tiedän sen olevan hyvästä tässä tilanteessa, mutta se on silti niin surullista, kun tiedän miten se joutuu tukahduttamaan itsensä. En halua, että toivo ja elämänilo häipyy minnekään, koskaan..

perjantai 4. lokakuuta 2013

Mutsi kysy: Luuleksä olevas James Bond?

"...Emmä tiedä, mut jotain samaa meis on.."

Spacemanin ajatukset ja maailmankuva lienevät välillä hieman "lentäviä", mut mitäs me noista.  Antaa ajatusten liitää kovaa ja korkealla, kun saatais edes jalat vielä hetken pysymään maanpinnalla.  

Keskiviikkona meillä oli kontrollikäynti ortopedillä. Käytiin näyttämässä kinttuja ja liikkumista. Hyvin kulkee - se liike nimittäin, eikä onnu. Pieni tuuletus sille! Nyt vaan projekti jatkukoon. Yksi etappi matkalla saavutettu. Eilen oli toisen vuoro - Ensimmäinen kerta leikkauksen jälkeen koko koplan kanssa yhdessä lenkillä. Mentiin rauhallisesti ja pysähdeltiin. Sujui yllättävänkin hyvin, eli tällaisia lenkkipäiviä voi ottaa ohjelmaan mukaan enemmänkin. Tosin mun hauikset sai aikamoisen käsittelyn. Pojat yhdessä ja valtava halu vaan tykittää pitkin metsiä - noh, omaa treeniaikaa mä olen kaivannutkin, niin nyt sitä saa!

Ricon kanssa käytiin aksaamassa keskiviikkona uudella hallilla ja vitsit, meillä taitaa olla aika kiva treenipaikka talveksi. Voi kun mulla olis se kaksi koiraa, joiden kanssa aksata... No mutta, minulla on sentään yksi - joka kulki oikein kivasti. Melkein tahtoisin kisaamaan sen kanssa..

Niin ja tänään on myös kolmas uusi etappi saavutettu potilaaan kanssa. Tasan kaksi viikkoa leikkauksesta. Kaksi kolmasosaa edetty tästä kriitisimmästä kolmesta viikosta! Jipii, pitäneekö ihan juhlistaa tätä viikonloppuna? Niin ja olihan Raw ensimmäistä päivää mulla mukana toimistolla ja osasi käyttäytyä yllättävänkin hyvin. Ei tarvinnut pitää läheskään koko aikaa häkissä. Paljon pieniä edistysaskelia siis matkan varrella. 

tiistai 1. lokakuuta 2013

Agilitya

Talven hallitreenit seuran osalta alkoi tällä viikolla ja itselläni oli jo ensimmäinen koulutusvuoro. Hyvin haastava ryhmä on kasattu meidän koulutettavaksi. Ei sillä, että kenessäkään treenaajassa olisi mitään vikaa, päin vastoin.  Ongelman muodostaakin erilaiset osaamistasot ja tarpeet treenien suhteen. Itse olen omassa päässäni kamppaillut pitkään tätä agilityn "tehdään vaan rataa" ajatusta vastaan. Hyvin pitkälti treenit ovat ryhmissä koostuneet eri ratapätkistä sieltä ja täältä poimituista. Juu, agility on ratoja ja koostuu erilaisista ohjauskuvioista, mutta mitä kukaan koskaan oppii niiden "vain" ratojen juoksemisesta. Mä haluaisin myydä ajatuksia ja osaamista, en ratoja. Haluaisin, että treenaajilla olisi ajatus peruspalikoista ja siitä minne ovat menossa ja miten. Sitten niiden peruspalikoiden päälle olisi hyvä rakentaa omaa sisustusmaailmaansa oman makunsa mukaan ja maalata talonsa omilla väreillään. Kauheen helppoa? Mutta niin vaikeeta kuitenkin, varsinkin kun samaa soppaa keittää monta kokkia? Katsotaan miten mä onnistun myymään näitä ajatuksia. Ja sitä osaamista?

Tässä on muutenkin joutunut pohtimaan omaa suhdettaan agilityyn taas uudestaan. Hetki sitten mulla oli kaksi agilitykoiraa. Toinen nouseva nuori lupaus, joka tuntui käteen niin kivalta ja kulki jotenkin kevyesti. Ja se on nyt todennäköisesti lopullisesti agilitynsä liitänyt. Hitto, miten pahalta se tuntuu vieläkin. En haluaisi myöntyä tähän millään. Tokohan oli meille päälaji ja agility sitä hauskaa siinä sivussa, en edes tajunnut, että se vois ottaa näin tiukille. Mutta näköjään vaan.. Ricon kanssa aksaaminen on taas tuntunut syksyn myötä yllättävän kivalle, vaikka jotenkin kaipaisin Ricon treeneihin sitä jotain potkivaa voimaa - siis minulle itselleni. Sitä, että mentäsiin ongelmien ääreen ja katsottaisiin niitä silmiin, rakennettaisiin treenit meille omaksi. Tätä kirjoittaessani koin ahaa elämyksen siitä, miksi treenit on maistuneetkin niin puulta - niin pitkän aikaa - nimenomaan Ricon kanssa.. Perusta on luotu, sitä pitää tietenkin aina paikkailla aika ajoin, jotta se kestää vahvana, mutta maalit ja kuviot ei osu kohdalleen - on vaan roiskitu värejä seinille. Ei olla pysähdytty katsomaan mitä värejä vahvistetaan ja mistä luovutaan, miten saadaan tasapainoinen kokonaisuus. Raw:n kanssa agility oli vaan niin paljon kivempaa - mä osaan itse rakentaa perustan, mutta en enää sisustaa.. Hitto vie! Nyt tarvitaan meidän sisustukseen se punainen lanka.

Loppukevennykseksi sitten Raw:n pään purku puuhasteluja - Tylsää katsottavaa, kun ei saa olla liikaa äksöniä ilmassa..
Peukkutemppu ja viimeistelyssä riittänee puuhaa pitkäksi aikaa, kun Spacemanin mielestä mamman peukku on ihan keskellä kämmentä ja siis miten se menikään..?
Sit piti työstää pään maahan laittamista, mutta se jalostui kivasti Kyljelleen kaatumiseksi :D
Niin ja eipä tullut ensimmäisenä mieleen, että Pallolla leikkiminen saa lentävän avaruusmiehen pysymään parhaiten aloillaan. Namit kiihdyttää huomattavasti enemmän :D