torstai 17. huhtikuuta 2014

Nuorten koirien TOKO-ringin kevätkoulutus

Kauan sitten minussa, aavistus jo sinusta..
Sä olit vaara liian suuri kiertää, liian houkuttava ohittaa..
Kumpa auringon päivät päällämme ei päättyisi koskaan...
Viime viikonloppu vietettiin Ringin koulutusviikonloppuna hyytävän kylmissä olosuhteissa Inkoossa Västenkvarns Gärdissa. Viikonloppu oli järjestetty yhdessä Helsingin piirin kanssa ja olikin melkoista liukuhihna työskentelyä aikataulujen kanssa. Muttta kivat treenisetit saatiin kaikenkaikkiaan, kun mietti aina valmiiksi mitä työstää milloinkin ja osasi olla oikealla kouluttajalla oikeaan aikaan ;)

Koutseina meillä oli Tesu Åberg, Katariina Kainulainen, Tiltu Antikainen ja Oili Huotari. Päällimmäisenä viikonlopusta jäi mieleen nää omaa ajatusmaailmaa tukevat ajatukset koiran mielentilasta, ilmeestä ja asenteesta. Kaikki tekniikkakikat on kuitenkin suhteellisen helppo opettaa, osa vaatii vaan puhtaasti enemmän töitä. Mutta kaikki suorittaminen lähtee lopulta asenteesta, motivaatioista, mielentilasta. Siellä asuu se suurista suurin. Ja se on ollut jo pitkään se meidänkin tavoittelema juttu. Mäkin olen sen tokon aloittaessa (toden teolla) Ricon kanssa saanut kokea. Voi kun olisi eritavalla silloin esitelty asiat. Mutta tiedä sitten oltaisiinko koskaan edetty mihinkään, kun en olisi saavuttanut sitä sopivaa mielentilaa. Tai tiedä sitten miten erilainen tokokeepie mulla olisikaan käsissäni..

Molempina päivinä ehditiin tekemään paikalla olot. Makuissa en tykkää yhtään Rawn ilmeestä tällä hetkellä. Se on vaan purettava ehkä auki..  Lauantaina yksilöseteissä tehtiin kaukoja, joissa ei tietenkään saatu ongelmaa (koomausta) oikein esille, vaan tyyppi veti niin täpäkät superkaukot, että olin itsekin ihan hämmästänyt! Toisessa setissä jäävistä maakuuta, jossa helposti keikahtaa lonkalle, no eipäs keikahtanut - vaan makasi kuin tatti :D Sitten jatkettiin seuraamisen käännöksillä. Seurasi tosi hyvin, piti paikkansa, vähän pompotteli kyllä, mutta kääntyi hienosti ja mä olin se, joka ei osannut kääntyä :D Kolmannessa setissä pohdittiin Oilin kanssa luoksarin stoppeja ja katsottiin niiden tilannetta. Nekin varsin täpäkät ja hyvät! Olipas mulla vallan päheä  Spaceman hommissa. No mut lopulta saatiin yksi ongelma esille - Ne sivulle tulemiset, noudoilla ja ilman. Haettiin ajatusta irti musta pallon avulla, se toimikin ihan kivasti. Kokeiltiin kantapää apua, mutta Spaceman loikkasi suoraan kantapään päälle. Sitten testattiin Oilin houkuttelua, johon vastasi ensiksi vähän turhankin tehokkaasti ja alkoi tarjoamaan takaa kiertoa sivulle, hakemalla häiriölle sopiva etäisyys ja teho saatiin jo nätimpi sivulle tulo aikaiseksi. Mutta pomppu lopussa näyttäisi olevan kaiken pahan alku ja juuri tälle vinoudelle ja nojailulle, joten jarruttamalla sen kimppuun. Oilin koulutukselta odotin tosi paljon ja täytyy sanoa, että koulutus vastasi odotuksia täysin. Harmi, kun aikaa oli lopulta niin vähän.

Onnellinen treenaaja <3

Sunnuntaina käytiin sitten läpi tunnaria, aloituksia, siirtymiä, niihin liittyviä rutiineja ja ruutua. Ei mitään maata mullistavaa uutta, mutta ihan hyviä ajatuksia takataskuun. Muistaa vaihdella erilaisia tunnaritreenejä, vaihtaa aina kapulaa, venyttää tunnarissakin napanuoraa. Raw on tosi kii mussa ja se tuo oman haasteensa liikkeeseen. Siirtymiin rutiinit helpottamaan omaa tekemistä. Ja kaikenkaikkiaan muistutuksena koko viikonlopusta: Vaikka haastetaan ja tehdään vaikeitakin treenejä, niin koira on kuitenkin vielä kovin nuori ja sen itseluottamusta on muistettava kasvattaa. Ja joidenkin liikkeiden osalta häiriöitä vielä kovin maltillisesti mukaan. Ja tätäkin hetken esimerkiksi kaukoissa pureskeltuani tajusin tehneni juuri niin ja olevani jälleen täysin samaa mieltä. Eli oikealla tiellä ollaan oltu.

On ihanaa kuulla muiltakin miten kivalta meidän yhteinen tekeminen näyttää. Se lämmittää aina mieltä. Ihanaa, sitä mitä on haettukin ja jonka eteen on töitä tehty. Oma fiilis oli kerrassaan loistava Rawn kanssa yhdessä tekemisestä.  Ja kivaa olla kouluttajilla, jotka antaa palautetta koiran ilmeistä ja fokuksesta esim. jättötilanteissa. Nyt jäädäänkin pienimuotoiselle treenitauolle tai no ainakin ryhmätreenejä joudutaan karsimaan pois. Siitäkään tuskin lienee lopulta haittaa. Toukokuussa sitten taas olisi tarkoitus aktivoitua treenien suhteen, kun saadaan tavarat uuteen osoitteeseen.. Edessä siis remppaa ja muuttoa.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Oon pitänyt kaiken takana, kuvitellen ettei huomenna edessä oo se kaikki ihan samana..

"Silmät kii, etten luovu ja lipeä. Heikko kohta se kipeä, josta on kiellettyä multa kysyä.
Antaisin itkun tulla, mut kivitalo rakentaa täytyy nyt tomulla. Mennä läpi pimeän pelkojen kaiken, eikä jäädä hokemaan: "mä en yksin osaa"


Paljon on jäänyt kirjoittamatta sen paljon puhutun kiireen keskellä. Sen trendin jalkoihin.. Pää ja kroppa on pitkään mennyt ihan liian ylikierroksilla. Tuntuu, että olen vain tehnyt ja tehnyt - pahimmillaan saamatta mitään aikaan, ainakin oma fiilis on ollut juuri sellainen. Päivät loppuu aina kesken. Kaikesta on tullut suorittamista. Ei ole tehty enää asioita sen vuoksi, että ne ovat kivoja tai että niistä nauttisi - vaan kaikki on nimenomaan suorittamista, nopeasti alta pois, jotta pääsee suorittamaan seuraavaa asiaa. Unohteluiden määrä on kasvanut kasvamistaan ja oma sietokyky kaikelle negatiiviselle ja laskenut huimasti. Huomaan myös ruoskivani itseäni jatkuvasti siitä, etten pysty tai ehdi tai kykene. Ajatusten kasassa pysyminen ja keskittyminen siihen asiaan mitä on juuri tekemässä on silloin vaikeaa,  kun mielessä pyörii kymmeniä muita tekemättömiä asioita. Tämäkin teksti on yrittänyt valmistua jo hyvin kauan.. Ja vieläkin on vain sellainen fiilis, ettei sanat löydä oikeaa paikkaansa.

En edes kunnolla tajunnut tilannetta, ennen puhelua treenikaverilta. Onneksi on joku, joka näki tilanteen läpi ja havahdutti minut tajuamaan todellisuuden. Miten tällaisiin fiiliksiin on sitten päädytty. Siinäpä se monien sattumusten summa.. Näppinsä tässä pelissä lienee niin rakkailla harrastuksilla. Joka muodostaakin välillä käsittämätöntä ristiriitaisuutta. Asiat jotka antavat voimaa ja energiaa ovat muuttunueet kaiken energian varastajiksi. Jossain vaiheessa talvea huomasi, ettei sitä lähtenyt enää treeneihin siksi, että sai -vaan lähti siksi, että piti lähteä. Siinä on järkyttävän suuri ero. Johonkin pisteeseen asti nousukiito oli antoisaa ja kai siitä saikin jotain itselleen? Valtavat painostukset ympäristöltä mitä kaikkea pitää tehdä, missä kaikessa pitää olla mukana, jottei vaan putoa kärryiltä seuraavassa kaarteessa. Ihan hengästyttää ajatella sitä..

Kun yrittää tehdä liikaa kaikkea yhtäaikaisesti. Harrastaa vaikka riittävän monta lajia, kouluttaa vähän kaikkia, ihan vähän vaan.. Ja vielä nytkin - tämän kirjoittaminen saa aikaan järjettömän syyllisyyden, riittämättömyyden tunteen? Miten niin en muka pysty? Tätä lisää vielä toisten kohdistama vaatiminen, syyllistäminen ja empatiakyvyn puute, tilanteen ymmärtämättömyys. Samaan aikaan tiedän, että mun on pystyttävä päästämään irti ja samaan aikaan haluan pitää kaiken ja vähän vielä lisää.  Prosessi  on siis vielä kesken, toivottavasti tasapaino löytyy kesän myötä. Olen kuitenkin niin onnellinen siitä, että huomaan pystyväni sentään pysähtymään välillä nauttimaan elämän pienistä hetkistä joita on lopulta aika helppo tavoittaa.. Taisin ehkä sitttenkin osata hypätä kärryiltä, ennen kuin suistuttiin pahemmin jyrkänteeltä alas.



Rawn sairastuminen oli yksi iso asia meidän elämässä. Ja ei, ystävät ja tuttavat rakkaat, tämä koira ei parane koskaan. Ei, vaikka tehtäsiin mitä. Se on aina nivelrikkokoira. Me eletään loppuelämä sen pirullisen sairauden kanssa yhdessä. Oman paikkansa löytäminen tämän kaiken jälkeen ei ole helpointa.  En tiedä oliko leikkauksesta yhtään mitään apua, mutta en tiedä missä kunnossa Raw olisi ilman leikkauksta. Joo me treenataan ja lenkkellään - mutta kipuja on - aika ajoin - varmaan aina - Tehtiinpä mitä vaan.

Rawn sairastuminen on kuitenkin varmaan osaltaan pakottanut laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Mitä helvetin väliä sillä on saadaanko me jostain kokeesta jostain liikkeestä kymppi?! ^Sen rinnalla, että meillä on ollut pitkä kivuton jakso, me nautitaan treeneistä ja ollaan onnellisia? Ei niin mitään. Tammikuun KooKoo projektin aikana tuli tasapainoiltua vaakakupin kanssa, toisessa oli tekniikka ja toisessa asenne - iloisuus- avoimuus. Vaakakuppeja meinasi olla välillä valtavan vaikea pitää tasapainossa. Kun tekniikkaa painotti liikaa, se vei asenteen totisemmaksi. Kun taas nostatti asennetta, tekniikka unohtui. Asiaa pohdittuani päädyin siihen, että asenne & iloisuus on paljon isompi ja pidemmälle kantavampi asia, kuin tekniikka. Hyvällä tekniikalla ei pääse pitkälle, jos asenne puuttuu, mutta hyvä asenne kantaa yli vaikeidenkin asioiden. Sama juttu koko treenaamisessa ja koko elämässä. Sen asenteen ja ilon säilyttäminen pitää olla vaakakupissa painavammassa roolissa.