sunnuntai 21. tammikuuta 2018

"Itsekin tiedät miten sun on tehtävä nyt, en voi enempää antaa"

Monen monta asiaa olisi voinut taas tässäkin välissä puida blogin puolella. Mutta nyt onkin käynyt niin onnellisesti, että se aika on ohjattu ihan toiseen osoitteeseen <3 Tarvitsisi varmaan opetella lyhyen ja ytimekkään kirjoittamisen taito, sen suurempia analysoimatta :D

Koko elämäänsä on tullut tarkasteltua vähän eri vinkkelistä. Koirat ja treenaaminen on osa elämää, mutten missään kohtaa halua, että siitä tulee koko elämä. Roverin mulla ollessa ja sen kanssa treenatessa olen kokenut jotenkin ulkopuolisuutta, minnekään kuulumattomuutta. Kuin me oltais kaksi muukalaista, jotka ei tosiaan kuulu oikeen minnekään. Tunnetta on varmaan vahvistanut entisestään se muu elämä. Tällä hetkellä Roverin kanssa on ollut helpompaa olla se gaijin ja olla piittaamatta siitä. Oon aina halunnut olla vapaa ja riippumaton ja olen todentotta ollutkin, ihan liikaakin.

Viime aikoina olen myös kyseenalaistanut tavoitteita. Kaikessa pitää aina olla niin perkeleesti tavoitteita. Ihan joka puolella ja joka paikassa, niin että tulee välillä ihan korvista ulos, kun aina vaan pitää kehittyä -ihan kaikessa ja -ihan kokoaika. Eikä suinkaan se tarkoita sitä, että haaveet tai unelmat tarvii heittää romukoppaan. Siellä ne on ja pysyy. Joskus on vaan pakko saada happea, varsinkin silloin kun ne koko elämän luomat (vai minun itseni?) helvetin tavoitteet ja kehityskohteet salpaa hengityksen.  Viime aikoina oon nauttinut paljon pitkistä metsälenkeistä ja kuin huomaatta ne vaan tuppaa venymään pidemmiksi kuin ennen. Se on se hetki, kun saan sitä happea, ei tarvitse kehittyä yhtään mihinkään. Voin vaan antaa jalkojen kuljettaa ja nauttia katsellessaan koirien riemua.

Treeneihin palatakseni, faktahan on se, että nautin treenaamisesta, treenaan tavoitteiden vuoksi, enkä pysty treenaamaan ilman päämäärää, ilman ajatusta kehittymisestä. Mutta missä mahtaa kulkea mun raja sille kehittymiselle? koiran realistiset mahdollisuudet? Mitä kaikkea muuta kuin treenaamista ne tavoitteet vaatii täyttyäkseen? Olenko valmis siihen kaikkeen? Olenko valmis panostamaan siihen muuhun mitä se vaatii? Tällä hetkellä tuntuu, että on realistisempaa todeta, että kirkkain kärki tavoitteista on alkanut leikkaantua mun päässä pois. Ja ajatus siitä tuntuu juuri nyt, juuri tällä hetkellä suorastaan helpottavalta. Se tuntuu kuin pudottavan kuormaa pois harteilta, niin että tämä hetki ja siinä eläminen voi muuttua just nyt helpommaksi. Siltikin mulle jää siitä huolimatta vielä hyvinkin isoja tavoitteita, eikä toko ole sen vuoksi suinkaan loppumassa.

Roverin kanssa pyritään löytämään enemmän läsnäoloa. Voi kyllä! Koirathan elää aina tässä hetkessä? On aina läsnä? Ei muuten ole näin simppeliä pienen bordercolliepojan elämä. Roverin pää juoksee usein jo kilometrien päässä pelloilla tai odottaa niin kovasti palloa tai lelua, ettei oikein silloin pysty ymmärtämään mitä kroppa tekee samaan aikaan (tai mitä ääniä suusta kajahtelee). Se onkin aika vaikeaa. Tämän oivaltaminen on kyllä taas avannut ajatusmaailmaa tuon koiran kanssa toimiessa. Haastetta onkin saada se henkisesti läsnä silloin kun mieli menee omia polkujaan. Treenirintamalla on kosketuksen kautta saatu ainakin tässä vaiheessa vahvistettua läsnäoloa ja ymmärrystä. Onni on koira, jota sietää (vaiko rakastaa?) kosketusta ja joka on opetettu siihen, että kosketus on positiivinen asia. Se on ollut kultaakin kalliimpi työkalu. Vielä kun oikeat työkalut löytyisi niihin lenkkien hallintatilanteisiinkin. Tai eihän siinä hallinnassa ole enää niinkään olgelmaa, vaan tuossa läsnäolossa ja tunnetilassa.