sunnuntai 30. elokuuta 2015

Rohkeus ei oo sitä ettei pelota..


Mitäkö meille kuuluu nyt.. No jaa - vaikea kysymys, johon on vaikea vastata. Raw ei ole kuoleman kielissä, sillä ei oletettavasti ole kipuja ja se on ihan hyväntuulinen. Se näyttää ulkopuolisen silmään ihan jopa normaalilta. Mutta ei se pysty lenkkeilemään samoja matkoja/aikoja kuin ennen, saatikka treenaamaan. Se väsyy ja "löystyy" tosi nopeasti. Onhan se toipilas, vähän kuin itse lähtee kipeänä lenkille, ei vain jaksa eikä pysty. Järjetön säätäminen on jäänyt pois ja elämä on suhteellisen tasapainoisen rauhallista. Tavallaan se on huomattavasti helpompaa, kun koira "hyväksyy" osansa eikä pura itseään tyhmiin toimintoihin. Mutta onko kyseessä vain tilanteen hyväksyminen vaiko kunnon romahtaminen niin, ettei jaksa enää säätää ylimääräistä.. 


Ricon kanssa kävin jonkun kerran Vepetreeneissä, eikä se yhtään helpottanut oloa, päinvastoin. Olihan treeneissä ollessa hetkiä, kun pystyi vain unohtamaan ja toisten ihmisten seura teki tehtävänsä positiivisessa mielessä. Mutta lopulta aina iski se epätoivo ja valtava kaipuu, kun en pääse Rawn kanssa enää.. Suunnitelmista ja tavoitteistaan irti päästäminen on yllättävänkin tuskaista. Tehtiin töitä ja kehitystä tapahtui. Tiedän mihin kaikkeen Rawlla olisi ollut mahdollisuuksia ja tottapuhuen olisin uskonut, että se olisi siihen pystynytkin tämän kesän aikana. Samalla olen miettinyt, onko tavoitteet liian tärkeitä minulle itselleni? Onko tämän tarkoitus olla karkea opetus siitä, että vaikka tavoitteita asettaa, niin samalla on osattava vain päästää irti lopputuloksesta.  Yksi elämän vaikeimpia asioita itselleni tuo luopuminen, irti päästäminen - ihan kaikessa. Sitä mä opetan koirille, mutta pitäisköhän itsellekin..  Ja jostain luin, että mitä enemmän pystyy luopumaan sitä enemmän voi saada.

Tätä elämää kun ei aina ihan kaikessa voida ohjailla, niin on vain jatkettava päivä kerrallaan ja annettava Rawlle paras mahdollinen elämisen arvoinen elämä kesti se sitten vielä vuosia tai vain kuukausia. Sitähän me kukaan ei voida koskaan tietää.. 


perjantai 7. elokuuta 2015

Pidäthän kiinni jos astun yhden pitkän askeleen. Nostatko pystyyn, jos horjahdan ja putoan polvilleen

Kovin on sanaton fiilis vieläkin.. En  tiedä mitä kirjoittaisin tai miten tämän aloittaisin. Tuon Vepekokeen jälkeisenä päivänä kaikki kääntyi päälaelleen, vajaa kolme viikkoa sitten. Ne kaikki upeat fiilikset murtui vuorokauden sisällä. Huomasin lauantaina, että autoon hypätessä Raw meinaisi kolauttaa jalkansa takapuskuriin ja kokeen jälkeen otetussa kuvassa sen tassu oli hetkellisesti kummallisessa asennossa, mutta koira liikkui jälleen sen jälkeen ihan puhtaasti, eikä vaikuttanut mitenkään erikoiselta. Ja Raw nyt on ollut koko pienen ikänsä vähän koheltaja. Väsynyt se oli myös, mutta Vepekoepäivän jälkeen se on ihan normaalia, että uni maistuu illalla.


Jotenkin seuraavana päivänä oli kuitenkin sellainen olo, että kaikki ei ole kunnossa, vaikka mitään erikoista ei ollut havaittavissa. Tokotreeneissä se sitten paljastui, kaikki ei todellakaan ollut kunnossa. Toisen puolen jalkojen hermotuksen kanssa ilmeni yllättäen kesken hyvin alkaneen treenin ongelmia. Raw pysyi jaloillaan koko ajan, mutta jalkojen selkeitä virheasentoja ilmeni. Raw oli myös huomiota herättävän väsynyt, nukahti heti tosi sikeään uneen, kun nostin sen autoon. Seuraavana päivänä päästiin Aistiin neurologille ja selvää oli jo tutkimuksen perusteella että jotain on vialla. En tiedä edes mikä olisi voinut olla pahinta tai olisiko "hyvää" löydöstä voinut ollakaan.. Syy löytyi magneettikuvissa aivoista ja diagnoosiksi saatiin granulomatoottinen meningoenkefaliitti, joka on siis immuunivälitteinen sairaus. Toki löydös voi viitata kasvaimeenkin, josta olisi saatu täysin varmuus vain aivoleikkauksella, joka ei tässä kohtaa olisi ollut millään muotoa järkevää. Ensimmäinen ajatus - diagnosoitua sairautta tuntematta - oli, että tulehdushan saadaan hoidettua lääkityksellä kuntoon, mutta totuus valkeni pian. Asia ei olisikaan niin yksiselitteinen, yhden tilaston mukaan 1/3 ei selviä, 1/3 jää pysyviä ongelmia tai sairaus uusii ja 1/3 on se mahdollisuus paranemiseen. Kyllähän se kuulostaa pelottavalta, kun puhutaan aivoista ja koiran oma hermojärjestelmä on se joka aiheuttaa tulehdusta hermostoon. Nyt ollaan tässä tuskaisessa tilanteessa, että eletään päivä kerrallaan ilman minkäänlaista ennustetta tulevasta.


Koko loppukesän ja tulevan talven suunnitelmat siirtyi kertalaukauksesta romukoppaan. Miksi noin mahtavan koiran kohdalle pitääkin osua kaikki tällainen.. Ainut hyvä puoli tässä tilanteessa on, että Rawlla ei ole kipuja. Näin on eläinlääkärikin lausuntoon kirjoittanut, niin tuskin olen aivan väärässä.  Helpottavaa on myös, että vaikka Raw on toipilaana, niin sen liikuntaa ei ole rajoitettu remmin päähän. Se ei tietenkään saa joutua kovaan rasitukseen, mutta vapaana liikkuminen ei ole kohtuuden rajoissa kiellettyä. Ja tuon eläinlääkäri käynnin jälkeen Raw on piristynyt aivan valtavasti.  

Kyllä tässä on tullut kelattua vähän liikaakin kaikkea taaksepäin ja jotenkin tuntuu, että monet asiat on saaneet selityksiä. SM:ien jälkeinen hetkellinen epäpuhtaus liikkeessä ja ontuminen saattoi jo enteillä tätä, mutta kukapa olisi osannut arvata, että ontuman syy löytyisi aivoista, koska silloin hermotus oli vielä täysin normaali.