Jotakin on pahasti rikki… Enkä tiedä kuinka ehjän siitä millään saan

Lähes sanaton. Ehkäpä jyllänneellä kuumella ja liiallisella ajalla ajatella asioita on sormensa pelissä.. En tiedä kumpi on pahemmin rikki Raw vai minä itse? Elämässä on yllättävän paljon kipeitä asioita, kun niitä jää miettimään. Onko niitä pakko miettiä, voiko ne vaan ohittaa ja jatkaa matkaa - kunnes niihin törmää joskus ja haavat revitään jälleen auki? Voiko ne vain päättää käsitellä pois päiväjärjestyksestä lopullisesti? Miten se tehdään? Moni sanoo ja luulee päässeensä tiettyjen asioiden "yli", mutta jossain tilanteessa tajuaakin - tai no kaikkihan ei sitä koskaan voi myöntää - ettei näin ollutkaan. On asioita jotka tulee sellaisina tunnekuohuina jyräten pienen ihmisen alleen, että sitä joutuu ihan etsimään niitä syvimpiä syitä moiseen tuskaan. Kuinka usein me kysytään toisiltamme: "kuinka sinä voit?" -järjettömän vaikea kysymys, joka uppoaa vieläkin syvemmälle, kuin pinnallinen: "mitä kuuluu?" Itse ainakin kysyn aivan liian harvoin..

Tapetilla on ollut viime aikoina paljon ajatuksia ja mielipiteitä kasvattajien vastuusta "rikkinäisistä" koirista ja pentujen kanssa treenaamisesta. Itsekin olen sitä mieltä, että ei liikaa liian nuorena, eikä tiettyjä asioita liian nuorena ollenkaan. Mikä on sitte oikea ohjenuora mihinkin on varmasti hyvin pitkälti jokaisen itsensä määrittelemää. Ja niinhän sitä sanotaan, tieto lisää tuskaa. Itse aloitin aikoinani agilityn siihen aikaan, kun maxikoirat hyppäsi 75cm, niin myös ne 40cm ylittäneet pienet, jos pystyivät..Jos eivät, niin ei niistä tullut agilitykoiria, ainakaan kisamielessä. No minulla oli sheltti, mini sellainen. Ei silloin osattu varoa nuorta koiraa, mentiin ja tehtiin. Tosin olihan treenitkin hyvin erillaisia. Rico tulikin sitten myöhemmin, mutta itsehän olin ollut harrastuspiireistä pois pidemmän aikaa, joten tein mitä ohjeistettiin, enkä osannut varoa. Mutta Ricon kanssa tehtiin Breen treenien sivussa jotain ihan pientä vaan - yksittäistä hyppyä tai putkea ja sen varsinainen oma ryhmä alkoi pyöriä vasta keväällä olisko koira ollut jo 9kk silloin? Rimat nostettiin ehkä turhankin aikaisin näin jälkikäteen mietittinä, jotain vuoden vanhana - tai tehtiin vaihtelevia korkeuksia. Mutta silti, olisi voinut nostaa vasta myöhemmin. Näin jälkiviisastuneena..

Rawn kanssa olin alusta saakka jotenkin kovin varovainen, se treenasi suhteessa vähän. Tuntui koko aika, että me osataan tosi paljon vähemmän, kuin muut samanikäiset tai jopa nuoremmat. Tai tehdään niin paljon vähemmän. Mut halusin antaa aikaa, en tehdä korkeammilla rimoilla, en aloittaa keppejä, en sitä, en tätä. Mutta yhden idioottimaisen asian tein. Sillä vähällä treenimäärällä halusin vahvistaa käännöksiä.. Pakko myöntää, että jälkikäteen mietittynä kaduttaa niin järjettömän paljon. Olisin vaan jättänyt tän asian tekemättä.. Olisko kaikki toisin nyt? No sitä ei voi tietää kukaan, alttius on kuitenkin ollut olemassa ja se olisi tullut esille sitten ehkä myöhemmin? Keppejä me ei tehty yhtään ennen sitä huhtikuuta, eli Raw on ollut maaliskuun lopussa 16kk.. 50cm hyppäämistä erillisillä esteillä aloiteltiin varmaan samoihin aikoihin ja radalle ne otettiin mukaan vasta koiran ollessa lähempänä 18kk. Ja tämä siis toukokuussa. Elokuussa alkoi oireet.. Nyt mä katselen jalkojaan purevaa koiraa harva se viikko ja mietin miltä siitä mahtaa tuntua.

On ihanaa kun ihmiset kysyvät miten Raw voi. Mutta mä en enää osaa vastata siihen kysymykseen. En tiedä miten se voi. Tänään paremmin, huomenna ehkä taas huonommin.  Elämä ei tule olemaan ennallaan. Ei koskaan. Ei näköjään. Ei me voida tulla viikonloppuleireille ja vetää reikä päässä perjantai illasta sunnuntai iltaan, juosta vapaana lenkkejä toisten koirien kanssa. Ei vaan voida. Me ei voida mennä treeneistä suoraan toisiin treeneihin. Me ei voida treenata vauhtiliikkeitä ja lähteä sen jälkeen vapaana metsälenkille. Me ei voida mennä edes perättäisinä päivinä vapaana metsälenkeille. Elämä on yhtä surullista "ei voida" listaa.

Sitten joskus hamassa tulevaisuudessa seuraavan koiran kanssa tulen varmaan olemaan niin järjettömän varovainen. Luulin olleeni nytkin, vai olinko riittävästi?

@Hanna Toivola
Niitä harvoja agilitykuvia Spacemanista

Jotain mitä ei voi ostaa

"..En voi sille mitään tää tulee luonnostaan! 

Teen tän vaikka sokkona ilman käsii, hei kato mutsi ilman käsii!"

Ystävänpäivän Onnelliset Tokoilijat <3

On se vaan toi asenne ja suhtautuminen elämään ja tekemiseen jotain niin hienoa ja ainutlaatuista. Olen siitä ikuisesti niin kiitollinen. Sitä ei vaan voi asentaa tai ostaa, se joko on tai sitten sitä ei ole. Viis siitä onko se "ilman käsiä tekeminen" aina ihan oikein, mutta se asenne millä siihen heittäydytään. Se vaan on <3 Kyllähän se asettaa omat haasteensakin treeneille, mutta mä vaan niin tykkään! Mistä mä ikinä löydän noin loistavan upean uuden hölmön pienen koiran sitten joskus, jos Fi ei tee enää pentuja, eikä Raw:takaan voi käyttää..  Mutta nyt on nyt! Ja me nautitaan siitä mitä meillä on juuri nyt!

Alkuviikko treenailtiin ihan pienesti ja sisätiloissa, mutta loppuviikkoa kohti kalenteri olikin taas täynnä treeniä. Perjantaina hallillla tokoa, lauantaina "valssaamassa" (siis koiratanssin, ei agilityn merkeissä ;)) ja sunnuntai alkoikin sitten HiHan tokot. Pikku Rawkin on nyt sitten isojen koirien ryhmässä. VOI-EVL sakin mukana mennään.

Ruudun kanssa ollaan edetty ihan lyhyellä matkalla ja maltillisella määrällä toistoja per kerta. Panostus on ollut paikan hakemisessa ja pyörimisen lopettamisessa. Oikeaan paikkaan mennään kerralla ja piste. Ei ole mitään muita planeettoja matkalla maaliin. Ensin tehtiin taputtamalla tätä, alkuun vastasi tosi hyvin, mutta sitten pyöriminen palasi takaisin. Homma meni siihen pisteeseen, että toistoja alkoi olla jo liikaa alla, eikä onnistumisia näkynyt. Tässäkin tuntui, että paikan esittely sai odotuksen kasvamaan niin suureksi, että pyöriminen alkoi ennen aikojaan. Voihan palkan odotus! Oli pakko tehdä jotain ja otin lätkän käyttöön. Rentouttamalla lähetyksen vielä "vapaa" käskyllä alkoi taas onnistumisia tulla. Kokeillaan nyt jatkaa tällä, tässäkään ei vaan saa sietää yhtään lätkän hakemista tai etsimistä, vaan se on kerrasta poikki mentaliteetilla.

Seuraamiset perjantaina hallilla oli parempia paikan suhteen, pomppii kyllä - mutta yksi asia kerrallaan. Joutuu toki auttamaan vielä, mutta nyt näköjään käydään pitkäkestoista taistelua siitä saako edistää vai ei. Tunnarin kanssa oli perjantaina vähän huolimatonta työskentelyä hallilla ja liikaa rakkautta jaettavana, joten otin sitten rauhassa vaikeampaa etsintää täällä asunnolla (meinasin kirjoittaa kotona, mutten voi mitenkään hyvällä omalla tunnolla nimittää tätä paikkaa kodiksi.. Ehkä se koti löytyy vielä joskus..) ^ja keskittyi tosi hyvin. Annoin sen itse ratkaista matkalla vastaan tulevat ongelmat, vaikka apua pyysikin. Ei kuitenkaan jäänyt pitkäksi aikaa toimettomaksi vaan muisti tehtävänsä ja jatkoi hommia. Kentällä "perus" tunnari tuntuikin sitten taas jo paremmalta.

Kaukoissa on kokeilussa palkan siirto minulle, koska nyt on sivu ja pöytäpalkkojen kanssa saatu ajatus paikoillaan pysymisestä ja venytetty napanuoraa. Korkeammalla oleva palkka alkoi myös koomaamaan koiraa aikalailla, joten kokeillaan nyt saadaanko kooma auki tällä palkka muutoksella ja saadaanko koira pysymään yhä paikoillaan.

Eilen oli sitten taas valssaamisen vuoro ja siis koiratanssin - ei agilityn merkeissä. Kamalan hauskaa se on, mutta mun on vaan vaikee ottaa sitä kovin tosissaan, onko sen nyt niin väliä minne suuntaan se pyörähtää..? :D Jos Spacemanin kans meinaa freestylea harrastaa, niin eiköhän se tule olemaan aika freestylea...? Kai siinä voi pyörähdellä vähän minne nenä milloinkin näyttää. Juu, toki ymmärrän, että haetaan tietyntyyppistä kokonaisuutta, mut kun mun tanssipari onkin itse Spaceman! ;)

Treenattavat temput oli suurin osa tuttuja ja mä kun luulin, ettei me osata mitään! Kohteen kiertämistä, jonka eteenpäin soveltaminen on nyt tietenkin haastavampaa, kun mukaan otetaan oma vastakkaiseen suuntaan liikkuminen. Käsien välistä hyppäämistä. Ok, mut sit pitäis osata pyörähtää johonkin x suuntaan ja avaruskaveri menee y suuntaan.. Treenattiin myös kosketuskeppiä, jota ei olla tehty. Mut aika kivasti Raw sen tajusi, mitä nyt vähän jäi kepin päässä olevaan palloon silmällä kii ja välillä otti pallon suuhun.. Vois kuulemaa olla Rawlle jonkin muun muotoinen se pää?! Pallokoomaaja?  Mutta tästä kosketuskepistä syntyikin uusia loistavia ajatuksia miten saan koiran tekemään eri asioita ilman, että se menee aivottomana namin perässä tajuamatta mitä se on tekemässä. Onkohan se vanha kosketuskeppi enää tallessa..

Näinkin aktiivisen viikonlopun jälkeen on otettava nyt taas rauhallisemmin. Me eletään kuitenkin aika tarkkaa elämää toistaiseksi ja mahdollisesti koko loppuelämä. Kaikki vapaana ulkoilut, treenit (kuormittavuuden mukaan), hoidot, lääkinnät ja oireilut kirjataan pikkuruiseen vihkoon. Koko aika haetaan tasapainoa sille miten liikutaan ja treenataan suhteessa toisiinsa ja kuinka paljon mitäkin milloinkin kestetään. Kaikkea sitä onkin koiransa eteen valmis tekemään. Olen taas yrittänyt silloin tällöin aktivoitua hölkkäämään, jotta Raw saisi liikkua siellä remmin päässä edes ravia välillä. Tulikin tuossa ihan yllätettyä itsensäkin, kun kierrettiin kunnon Nummela lenkki mistä kertyi 10km verran matkaa (hupsista sentään, kun noi mulle sopivilta tuntuneet hölkkäpätkät on olleet noin 5km mittaisia.. tai lyhyempiä huonoimpina päivinä..).

No tavoite ainakin täyttyi, kun ollaan pyritty hakemaan tätä rentoutta ja tyytyväisyyden tunnetta tuolle bc:lle..

Kuvasarja viime viikonlopun vapaana ulkoilupäivältä..

Hei, leikittäiskö tällä?!! Miten olis..?

ÖÖ..Siis..Mikä keppi..? Siis missä…?
"Ota?" Olenko mä kuullut sen sanan joskus..?

Niin siis joo tää tässä vai!

Hurjan vastustajan kaato!

Ei taidettu ehtiä jäälle tänä talvena ollenkaan. Alkaa jo näyttää sen verran huisille toi järvi tuol takana, että voi jäädä menemättä.

Brenda 14 vuotta ja 10 kuukautta miettii, että oliskohan evästauon paikka.. Mummo elää nykyisin ihan vain syödäkseen. Minkäs sille tekee, kun ruoka on vaan niin pirun hyvää!!

Jokainen hetki kadulla voi olla ainoa, Ainoa johon kannattaa tarttua

Perjantain hallitreenit Rawn kanssa ja kaikki tuntui pitkästä aikaa niin toimivalta. Tai no ei nyt ihan kaikki teknisesti, mutta yhdessä tekeminen oli taas läsnä - Ja se jos mikä on meille kaikki! Ruutua otettiin jokunen toisto muutamasta metristä. En saanut millään omilla taputuksilla koiraa riittävän taakse ruutuun, mutta onneksi saatiin aputaputtaja ja heti alkoi sujumaan. Tästä tulee vielä hyvä! Onneksi heittopalkat on pidetty pannassa muutenkin. Nyt vaan ei saa yhtään omalla toiminnallaan sietää sitä pyörimistä, vaan sen pitää olla napakymppi. Seuraamista tehtiin nyt remmin ja ihan imutuksen kanssa. Joo, pää alkaa palautua omalle paikalleen, mutta vaatii työtä. Tosin parempi taitaisi olla saada koko koiruus hiukka taaemmas ja pää hiukan alemmas, mutta siinäpä se onkin miten se sinne buutataan.. Nyt ajatus on vetää kroppa eteen ja kuono kohti taivasta. Tätä jos lähtee purkamaan, niin edessä on käytännössä ihan nollasta opettaminen ja vanhat opitut tavat nostaa päätään niin helposti.

Mutta kaukot.. Voi ne kaukot! Palkka kumollaan oleville agilitypöydän jaloille - pois silmistä. Ehkä 4-5m matkaa ja wau - ei nyt täydellistä settiä tehty, mut se teki vaihtoja ajatuksella pysyn täällä paikoillani, enkä ammu mutsin syliin!! Eikä hallihäiriöstä huolimatta jumpannut omiaan, vaan pystyi suoritumaan myös viiveistä! Aivan loistavan upean hienoa! Mä olen niin ylpeä Spacemanista! Tähän olikin hyvä lopettaa.

Lauantaina Rico joutui luopumaan agilitytreeneistään pikkubroidin tanssitreenien vuoksi. Se saattoi olla vähän kiukkuinen, mutta samaan aikaan se ilkkui broidin moiselle harrastukselle. Avaruuskaveri taas on kuin luotu tanssahtelemaan. Tai no siitäkin voi olla montaa mieltä, mutta kivaa meillä ainakin oli! Ilmoitin Rawn siis neljän kerran tanssikurssille. On se vaan hassun hauska pieni eläin, kun se on niin tohkeissaan noista tempuista. Ensimmäisellä kerralla käytiin läpi joitain temppuja mitä voisi koiralle opettaa, jalkojen pujotteluja, pyörimisiä, vadilla seisomista, etupää + takapää, ohjaajan ympäri kiertämistä ja peruuttamista. Sillä tavalla ihan mukava aloitus, että kaikkiin näihin oli jo jonkinlainen tatsi ja tehty vähän, tosin vaikeammat variaatioit vaatii hieman treeniä ja olemassa olevat on selkeämmin saatava yhdistettyä käskyihin. Spacemanillä meni hiukkasen jutut aina sekaisin. Yksi opeteltava asia oli myös seisomaan nouseminen niin, että etupää on paikoillaan. Hhm..Koirani tuntien, taidan ottaa sen ohjelmistoon hiukkasen myöhemmin - koska nyt jos alan säätää sitä, kun on juuri opittu tekemään kaukoja takapää paikoillaan, niin taidan saada sanoa kaukoille hei hei! Tarvitaan vielä lisää varmuutta kaukoihin, niin sitten uskalletaan laajentaa skaalaa ;) Jonkun muun koiran kanssa kaiken voisi pistää kauniisti sekaisin heti ja nyt, mut ei Raw kans ;) Muutenkin tämä on meille nyt vähän kuin agilityn korvike, mutta tässä vaiheessa ainakin enemmän koiran aktivointimielessä. Katsotaan kuinka pitkälle se meidät vie.

On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa

Sisältää niin paljon samaan aikaan mun elämään juuri nyt kolahtavaa asiaa. Kuten meidän köysilaskeutumiset, sen että liukkailla kengillä aamun pikkutunneilla kotiin kulkiessa ylämäki tuntuu jo pitkän päivän ja yön jälkeen jaloissa raskaalta, mutta alamäki voi olla pirun liukas! Ja ehkä se kuvastaa myös Rawn ja mun tilannetta tässä taistelussa. Niin no ja elämä kaiken kaikkiaan joskus vain tuntuu niin.. juuri tältä..

Mun piti tammikuun viimeinen päivä antaa periksi tälle ikuiselle nuoruudella (vai mitä se oli?) Brenda mummo 14 wee, kysyisi, että voiko sen syödä? No syötiinkin me sitten myöhemmin. Sain järkättyä ihan parhaat synttärit mitä kuvitella saatoin. Lauantai aamusta lähdettiin Serenaa kohti, jossa meitä odotti seikkailurata köysilasketumisineen ja vaijeriliukuineen. Homma aloitettiin valjaiden pukemisella ja sieltä käveltiin rinteiden ohi kallioita kohti. Ensimmäisenä vastassa noin 23 metriä kallion seinää, mistä oli tarkoitus laskeutua köyden avulla seinämää pitkin alas. Siinä vaiheessa alkoi hieman jännittää ja ylhäältä alaspäin katsellessa jännitys muuttui paniikin sekaiseksi peloksi. Hullua hommaa, reunan ylitys ja alkuun pääseminen olikin se kaikista kamalin vaihe, mutta sen jälkeen kaikki olikin vain niin siistiä!!

Tämän jälkeen kiivettiin jälleen ylös, jossa odotti vaijeriluku kalliolta toiselle. Vähän tässäkin lähteminen jännitti, kun piti juosta ns. tyhjän päälle, mut hitsi tää vasta siistiä olikin. Ja tätä seurasi toinen vauhdikkaampi vaijeriliukuminen kalliolta lammen yli noin 40km tuntinopeudella. Tätä viimeistä ei enää edes tarvinnut jännittää, niin huippuhauskaa. Menisin uudestaan koska vaan!

Ennen ja...

Ja jälkeen!!

Tässä videokuvaa laskeutumisesta. Olis ollut kyllä kiva kokeilla uudelleen tätäkin, olisko pystynyt hallitsemaan tota köyden käyttöä vähän paremmin. Kun ekalla kerralla kädet ihan kramppasi turhasta puristamisesta, varsinkin tuo vasen, joka oli vieläpä ihan "turha käsi" tässä hommassa :D

Koira rintamalle sitten.  Rawn kanssa tammikuu on ollut taas yhtä säätämistä. Lopulta päädyttiin nyt Niinan kans kokeilemaan muutaman kerran setti laseria kuuriluontoisesti ja ihme kyllä - Raw sai tykitellä moneen viikkoon ekan kerran vapaana, ettei mitään oireita tullut jälkiseurauksena. Voi kun tämä nyt kantaisi eteenpäin. Vaikka pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että raaka totuus on se, ettei me ikinä päästä palaamaan normaaliin elämään. Kun meidän normaalielämä oli sitä, että koirat saa olla joka ikinen päivä vapaana ja niiden kans pystyy treenaamaan vauhdikkaita liikkeitä perättäisinä päivinä ja useampina päivinä peräkkäin. Se ei nyt kuitenkaan onneksi tarkoita sitä, etten voisi treenata ollenkaan, eikä sulje kisaamistakaan pois, mutta valtavaa suunnitelmallisuutta se vaatii. Treenikertoja vauhtiliikkeiden kanssa ei ole hukattavaksi -vaan niiden toteutus ja treeni ajankohdat on mietittävä tarkkaan. Osa varmaan ihmettelee miksi ylipäätään yritän tuon koiran kanssa enää tai sitä miksen anna sen olla ilman treeniä. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sillä on niin paljon mahdollisuuksia elää vielä ihan hyvää elämää ja se on liian rakas pieni eläin minulle. Ja siitä yksinkertaisesta syystä, että narun jatkeena sen elämä ei ole enää sitä hyvää elämää.

Niistä suunnitelmista puheen ollen aika nostaa yksi kissa lisää pöydälle. Meillä oli tammikuussa KooKoo projekti - kaukot kuntoon. Ajatuksena nyt ei ollut saada niitä kisakuntoon - vaan (jos nyt ulkomuistista muistan..) Asenteen säilyttäminen, tekniikan parantaminen ja viiveet ja mahd. matka ja liikkuri.  Koska oppimista tapahtuu levossa, niin ollaan pidetty myös niitä "lepopäiviä" (paljon...). Asenne lienee säilynyt ihan kivana, koska piippasi yksi päivä kaukoja tehdessä!! Ihme piippikone siitä on tullutkin! Väitän, että tekniikka olisi parantunut, onnistumisprosentti parantunut ja ajatus parantunut. Viiveet onnistuu rauhallisessa olotilassa (kotona) ja tietyllä palkalla - häiriöiden alla alkaa vetää omaa jumppaansa - kiihtyy sen verran. "kaappi/pöytä palkalla" ollaan saatu viiden metrin matka aikaiseksi -mikä sisällä alkaa olla aika maksimi. Liikkurin kanssa ei olla treenailtu. Auttavia silmiä on toki matkan varrella ollut, mut ei varsinaisena liikkurina. Tosiaan laittamalla palkan kaapin päälle/ pöydälle koiran viereen, mutta niin ettei se nää sitä ollaan saatu matkaa lisää. Sivukupit alkoi jossain vaiheessa kovasti koomaamaan vaihtoja - varsinkin kun mä poistuin kauemmas, niin niihin jämähdettiin. Itselläni oleva palkka sai taas venyviä asentoja ja edistämistä aikaan. Voi olla, että joudun luopumaan palkasta kokonaan tai siirtämään sen tosiaan jonnekin "pois" ja Rawn pitäisi myös osata luopua siitä.. Nyt tällä kaappipalkalla ollaan saatu paljon hyvää aikaan, mutta palkan odotus alkaa näkyä siinäkin.
Tässä Tammikuun  lopun kaukotilannetta, kaappipalkka ja 5 metriä.