sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Katsoessa ulkopuolelta itseään ja mitä on tekemässä ja minne se on menossa, pitäisikö jotenkin reagoida?


Elämää on eletty päivä kerrallaan eteenpäin, hetki hetkeltä uutta tuntematonta kohti. Ollaan käyty leikkikoulussa ja saatu paljon paljon ajateltavaa omaan tekemiseen. Koirien kanssa treenit ovat edelleen pysyneet kovin hallituissa määrissä, eikä sen suurempaa suunnitelmaa ole saatu aikaiseksi - vieläkään. Ajatuksia on, mutta pään sisällä, kaiken muun sekamelskan keskellä. Sitten sinne kuupan sisälle pyritään myös tasaisin väliajoin ohjelmoimaan uutta tietoa uuden työn merkeissä. Mulla on kyllä nyt ehkä maailman paras työpaikka. Se onkin ollut varmaan lopulta yksi valtava voiman lähde elämässä juuri nyt.

Viime aikoina on tullut mietittyä suhdetta harrastamiseen. Jossain vaiheessa suhtauduin itse hetkittäin kovin vakavasti ja raskaasti epäonnistumisiin, mutta nyt olen huomannut epäonnistumisten olevan hyvin mitättömiä ja pieniä isompien asioiden rinnalla. Aina olen analysoinut paljon tekemistä, mutta se analysointi ei ole vielä asioiden raskaasti ottamista - vaan mun tapa purkaa ja pohtia harrastamista - ei sen suurempaa. Toivon, että jos tässä onkin jotain pahaa, niin pidemmän päälle myös paljon hyvää. Opettaen minulle yhä enemmän tervettä suhtautumista harrastamiseen ja tervettä suhtautumista epäonnistumisiin.


Tiedän miten ikävältä epäonnistuminen voi tuntua ja miten tunnetila voi jäädä päälle. Siinä vaiheessa, jos tällainen tila jää päälle ja toistuu usein - niin on aika ottaa askel taaksepäin. Onko harrastamisessa enää mitään järkeä silloin. Omalta kohdaltani olen päättänyt, että jos näin käy - niin silloin kisaaminen tai harrastaminen saa loppua tai päätyä tauolle. Treenaan koiria sen vuoksi, että se on kivaa ja aina jos jokin ulkopuolinen seikka muuttaa treenaamisen ei mukavaksi, niin treenaamisen jatkaminen pätyy vaakalaudalle. Eikä kysymys ole siitä, että joskus on huonompia treenipäiviä, eikä siitä, että joskus harmittaa, eikä siitä, että epäonnistutaan - vaan yksinkertaisesti siitä - millaisessa tunnetilassa olen ja elän pidemmällä ajajaksolla harrastamiseni kanssa. Agityssa olen Ricon kanssa elänyt tällaisia jaksoja, jolloin olen miettinyt kisaamisen jättämistä kokonaan - tai ainakin raakaa vähentämistä.  - Silloin, kun olet jatkuvasti ja loputtomasti tyytymätön ja se tyytymättömyys kulkee mukana kaikkiin treeneihin ja kisoihin, niin mitä järkeä koko hommassa enää on? Silloin tarvii nollata jotain pään sisällä.

Nyt on ollut aikaa miettiä näitä paljon enemmän, kun oma suhtautuminen harrastamiseen on ollut etäisempää ja niin hullulta kuin se kuulostaakin - niin paljon terveempää. Eikä tämä kaikki tarkoita sitä, ettei treenejä saisi suunnitella, analysoida, pohtia, ettei niistä saisi ilostua, kokea suunnatonta onnistumista, harmistua tai pettyä - vaan sitä, että harrastamisen ja kisaamisen kuuluu olla pääsääntöisesti kivaa ja mukavaa. Hyvä esimerkki löytyi Raw:n eilisistä treeneistä. Tunnari, joka ei ole ollut ihan kristallin kirkkaana Raw:n mielessä. Rohkeasti se löytiin säpäleiksi, saatiin epävarmuus mukaan  ja myös oma hetkellinen kiukustuminen, että "mitähän tästäkin tulee." Samassa treenissä rakennettiin myös onnistuneita toistoja ja sinnehän se jäi levälleen koko komeus - siis se tunnari. Mutta tästä "epäonnistumisesta" huolimatta olin tosi tyytyväinen treeneihin, me mentiin askel eteenpäin. Tämä oli väistämätöntä kehityksen kannalta. Siinä se kaiken salaisuus yksinkertaisuudessaan.


Raw on ollut oma reikäpäinen itsensä - eilen se teki noutoja suu veressä - kirjaimellisesti. Jossain vaiheessa huomasin, että verta on kaikkialla ja Raw sanoi vain, että mitäs noista! Ilmeisesti kieleen ehti tulla vauhdin huumassa jokin pieni haava, josta vain sattui tulemaan verta niin pirusti. Rico on myös väläytellyt niin mieletöntä tekemisen meininkiä..Kun mä vaan pystyisin kaatamaan omat muurini, meidän eteenpäin menemisen tieltä. Tästä voisin kirjoittaa ihan oman tekstinsä. Brenda taas mummoilee ja voi hyvin. Yrittää niin kovin olla mukana kotitemppuiluissa, että Raw:kin on saanut tassusta monen monta kertaa päähän ;) Onneksi se ei paljon raakalaista haittaa, kun sen oma tapa elää ja olla on kutakuinkin tällainen..

kaikki kuvat
@Ville Kivirasi

1 kommentti: