"Vanno se mulle, et seuraat mua maailman ääriin"

16 vko tuli viikolla täyteen ja Rover on ehtinyt jos jonkinmoista. Välillä se totta tosiaan ehtii ja on ihan kamala! Onneksi väliin mahtuu niitä iloisia onnistumisen hetkiä. Mutta juu, harrastuskoiran halusin ja sellaisen sain. Ei ole mikään naapurin setien ja tätien sohvanlämmittimeksi tehty tämä paketti, eikä välttämättä edes helppoa ja kivaa harrastuskoiraa etsivän kaveriksi. Se on tehty mulle, vähän muista palikoista ;) Haastetta siinä tuntuu riittävän, mutta niistähän sitä tähtiä tehdään, eikös niin ;) Rover rakastaa ympäristöä, ihmisiä ja toisia koiria. Rakastaa ihan koko sydämestään tosi isosti. Se aiheuttaa välillä mulle vähän harmaita hiuksia.

Mun vanhemmat koirineen kävi kyläilemässä viime viikolla ja kauhulla ajattelin, että mitähän siitäkin mahtaa tulla. Rover joutuu varmaan jäähylle sata kertaa, kun kiusaa pienempiään. Mutta mitä tyhjää, sehän osasi käyttäytyä yllättävänkin hyvin. Toki se on kiinnostunut uusista tuttavuuksista, mutta kuin se olisi ymmärtänyt, ettei ne tahtoneet sen suurempaa tuttavuutta Roveriin tehdä. Saa nähdä miten meillä jouluna sujuu. Tää ikäkausi on ehkä ärsyttävintä pentujen kanssa. Ne kasvaa, voimaa tulee, mutta järki ja osaaminen puuttuu. 

Viikolla olikin sitten niin iki-ihanat treenit, ei ihan.. Rover vaan päätti singahtaa mun käsistä kentän laidalla olevien koirien luo. Jälkikäteen mietittynä olisi voinut itse tehdä niin paljon asioita fiksummin ja paremmin. Mutta kun se ehti väläytellä jo edellisellä viikolla niin pätevää osaamista ja keskittymistä. Tehtiin meidän äidinkin avustuksella yksi häiriötreeni ja Rou oli tosi hyvä siinä. Mutta taas tullaan siihen, että äiti oli ollut maisemissa pidempään, asui Roverin kanssa saman katon alla - ja oli sen saatavilla ns. koko aika, niin eikö häiriö ollutkaan niin vaikea? Ei tarvinnut kiinnostua, kun pääsee moikkaamaan halutessaan sitten myöhemmin? No miten vain, niin viikolla toteutettu treeni ei pitänyt olla häiriötreeni, mutta sellainen siitä taisi tulla. Karkasi ja kun ei saanut tahtoaan läpi - niin huusi kuin syötävä. Että se osaakin olla uskottava ja kuulostaa siltä, että hän kuolee juuri siihen paikkaan!! Siinä voi kanssatreenaajat olla ihmeissään.. Niin ja tosiaan Roverille häiriötä luo jo pelkkä ihmisten tai koirien läsnäolo ja puhuminen vaikkei se kohdistuisi edes koiraan itseensä. Mitään ihmeellisempää ei tarvita, kun se on mennyttä miestä.

Onneksi meillä oli Marin kanssa sovittu treenit samalle viikolle. Käytiin läpi Roverin oppimaan peruutus- perusasento settiä, josta haluan eroon ja toteutettiin häiriötreeni, josta Rou selvisi ihan uskomattoman hyvin. Olin ihan varma, että se lähtee häntä viuhuen menemään, mutta ei. Ehti kyllä vilkuilla, mutta pysyi mun kans. Juteltiin tästä ongelmasta, joka kyllä näyttäytyi treenissä sellaisessa valossa, kuin sitä ei olisikaan. Omassa päässä oli taas ehtinyt analysoida ihan liikaa, miten tuo koira alkaa pian inhota minua, kun meidän tekeminen menee tällaiseksi vääntämiseksi ja millä tyylillä sitä lopulta palautteen hölmöilystä toimittaisi perille. Rover on tosi fyysinen ja voimaa käyttävä pentu. Se kiihtyy ja syttyy leikkiin paremmin kun sitä kohtaan on fyysinen. Joten on tuntunut, että fyysinen palaute voi vaan nostaa ja kiihdyttää sitä. Ottaa sen kuin haasteena, vähän kuin leikkinä. Oma reagoimattomuus taas saa vaan Roverin lisäämään ei toivottua käytöstä. Taidettiin löytää vastaus tähän. Tylsyys. Palautteen pitää olla koiran mielestä mahdollisimman tylsä. Kaikki hauska tekeminen katkeaa siihen. Mari sai kyllä taas valettua uskoa minuun. 

Ja onneksi meillä on vielä niin kultainen ja ihan paras kasvattaja! -joka kyllä kans saa vaikeina tuskan hetkinä, -kun oma usko meinaa horjua - nostettua sen taas takaisin. Roverissa on samoja piirteitä kuin Ricossa ja se vähän on saanut mua haukkomaan henkeäni ja miettimään asioita taaksepäin. Onneksi pojissa on erojakin ja onneksi olen Ricon kanssa tuon yhteisen matkan kulkenut. Molemmat mm. ovat häiriöherkkiä, katselevat telkkaria, huomioivat ympäristöään tarkasti ja siellä olevia ärsykkeitä, vapaaksi päästyään juoksevat kauas minusta - jos lähden karkuun eivät ns. lähde perään vaan juoksevat flänkäten etukautta kuin pysäyttämään. Voivat juosta kutsuttaessa vaan ohi, pysähtymättä kohdalla, karkailevat pentu aikana.. No nykyisin Rico on oikea luottokoira lenkeillä ja varsinkin Roverin jälkeen se tuntuu niin helpolta. Mutta onhan niissä eroja. Rover kiihtyy paljon kovemmille kierroksille. Ricokin kiihtyy - mutta ahdistuksesta (esim. kotiin paluut -> eroahdistus). Roverin vireen säätely tuntuu paljon paremmalta. Se vaikuttaa helpolta "nollata" ja taas kiihdyttää uudestaan. Roveria ei ahdista tai jännitä, se on jotenkin itsevarma ja sinut itsensä kanssa oleva tyyppi. Se ei ole osoittanut mitään agreen viittaavaa käytöstä. Rico oli jo tuon ikäisenä esittänyt ensimmäiset hyökkäilynsä. Rover päin vastoin vaan rakastaa lajitovereitaan. Ricollakin on ollut sietämistä, kun kaveri tahtoo syödä luunsa lähes kylki kyljessä - yhdessä. Ja jotenkin mulla on noiden häiriöiden suhteen sellainen olo, että kun Rover kasvaa ja ymmärtää mitä siltä halutaan kentällä, niin se pystyy tuolla itsevarmuudella sulkemaan häiriöt Ricoa paremmin pois. Tämän aamun treenit ainakin lupasi hyvää. Jotenkin tuntui, että tuo tylsyys kortti palautteena toimii. Myös metsäulkoilu sujui hienosti ja Rover vastasi jokaiseen kutsuun. Edistystä kerrakseen!