Tämän aamun tokotreenit oli taas painajaista pahimmasta päästä. Meidänhän piti hakea enää onnistumisia ja tehdä hyvän mielen treenejä - no suunnitelmat ei ihan pitäneet. Fidzin juuri alkanut juoksu (jonka en uskonut vielä niin paljon vaikuttavan) sai Ricon ihan ulapalle. Enkä edes jaksa uskoa, että kyse oli lopulta pelkästään juoksusta vaan ihan yleisestä asenteesta. Siellä se seilasi omissa maailmoissaan ja mä voin kertoa miltä tuntuu raskas tokokoira.. Se oli kuin painava kivi, mitä en jaksanut nostaa.. Sain tehdä töitä ihan liikaa, että sain jonkinmoisen kontrollin koiraan. Koira ei voinut ensin tehdä puun kiertoa nostamatta jalkaansa tai haistelematta matkalla. Kolmannella sivulle käskyllä sain sen istumaan kahden metrin päähän minusta, - ihan oikeasti. Silloin mä upposin, en korkealta, mutta sitäkin kovempaa. Tuollaisessa mielentilassa kun sen veisi kehään, niin lopputulos olisi jotain mitä kukaan ei edes haluasi nähdä. Ruutuun se meni haistelemaan ja kun ei saanut, niin ei voinut enää mennä vaan kiersi ruutua ympäri - kerrassaan loistavaa ja tämän koiran piti olla menossa sm:iin, just joo. Ja joo nyt minä valitan. Olen vaan niin järjettömän pettynyt. En tiedä enemmän koiran käytökseen vai itseeni? Mua vaan harmittaa niin vietävästi.
No mutta se tekee tasaista tulosta, niin tähän mennessä on tehnyt, mutta kun asennevamma kasvaa kasvamistaan. Sitä paitsi mitä minä niillä tasaisilla tuloksilla teen, jos koiralta puuttuu asenne - Se kaikkein tärkein? Kyllä mä tiedän, että se on osaava koira ja se pystyy tekemään halutessaan, mutta mun mielestä koiran pitää nauttia tekemästään. Jos tekeminen on yhtä pakkopullaa - niin miksei antaa koiran harrastaa jotain josta se aidosti pitää? Siinä kai se vaikeus onkin. Hetkittäin tokokin on mukavaa - Ricosta - ja se nauttii tekemisestä, joskus jopa ihan seuraamisesta ja sivulle tuloista alkaen - mutta on päiviä, paljon päiviä, kun mä yritän tuuppia sitä kiveä liikkeelle kaikin voimin, pääsemättä haluttuun lopputulokseen. Kamalinta tässä päivässä on taas se, että nyt pitäis nostaa kädet ylös, sanoa, ettei mun koira ole valmis ja unohtaa sm:t. Palata harjoittelussa niin paljon taaksepäin. Se olisi fiksuinta, mitä voisin tässä tilanteessa tehdä.
Kyllä tää tästä taas, ehkä joskus joku päivä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti