Tiistaina agilityt Virkkalassa. Ai jai, kun on niin pieni halli, niin ehtii ihan minne vaan? Tai en tiedä, mutta tekeminen tuntuu helpolta, ei koirakaan ehdi kiihdyttää kovaan vauhtiin ja rytmitystä ei tarvi samalla tavalla. Ainakin Ricon kanssa tarvii sen tilan, jotta nuo rytmityksen haasteet nousee esille. Siellä me vaan hömpöteltiin ja kaikki meni kai kutakuinkin niinkun pitää, en tiedä kun ei kukaan kertonut. Raw:n kanssa saan treenata ryhmässä, jossa on kouluttaja. Voi, se on niin ihanaa - kun kentällä on se yksi ihminen sinua varten siellä, kertomassa mitä tapahtui, mikä meni vikaan, voisko jotain tehdä toisin tai vaan tsemppaamassa, että aiemmin liikkeelle, mene jo! Tällä kertaa sieltä tosin kuului enemmän "wauta!!" ja "hienoa!!"yms :) Mä aina niin yllätyn kaikesta mitä Raw osaa, ehkä Hannakin vielä vähän, vaikka yritti minulle väittää, ettei sitä yllätä tuon pienen pojan osaaminen :) Niin pieni se on minulle edelleen, vaikka muuta yritätte väittää :D Agilitytreeniryhmässäkin se on aika pieni bc muiden joukossa :)
Rico on jotenkin haudannut itsensä sohvannurkkaan. Onkohan se masentunut? Ehkä sen pitäis saada olla nyt jonkin aikaa tai tehdä jotain ihan muuta? Ehkä en muista taas riittävästi sen perimmäistä olemusta ja luonnetta, vertaan sitä Raw:n ja olen vain tyytymätön? Mun pitäis aina muistaa antaa olla sen oma itsensä ja toimia omana itsenään ja olla tyytyväinen siihen. Mutta en tiedä taas mikä on, koiran autosta ottaessa tuntuu, että se tekisi vain omiaan, ei mun kanssa, vaan yksin. Meidän yhteys on kadonnut, vai onko sitä koskaan ollutkaan? Ahdistuuko se vai ahdistunko minä vai me molemmat? Vai onko meillä liian kiire aloittaa treenit aina porukalla? Tarvisko se enemmän valmisteluaikaa? Voi huoh. Sinisilmä sentään tulee autosta asenteella loikkien mun edessä jo pallon suurella voimalla ja pelkkä seuraamisen pään asennon hiominen on vaan niin kivaa, kuin mikä muu tahansa. Elämä on iloitsemista ja rakastamista varten sanoo Raw ja saa taas mut hymyilemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti